Kehopositiivinen yksilö

Kuluneen viikon aloituksena olin kuuntelemassa luentoa kehopositiivisuudesta. Se on ollut paljon esillä ainakin vuoden verran, mutta en ole aiheeseen aiemmin perehtynyt. Olen tosin törmännyt siihen jossain blogeissa ja ehkä iltapäivälehden artikkelina sekä siihen liittyneenä kommentointina. Niitä silloin selatessa ajattelin, että hyvä ajatus menee hukkaan ihmisten yksioikoisuudesta. Lähinnä keskustelu valui tasolle, että saako nyt olla positiivisuuden hengessä hyväksytysti lihava. Ajatuksena kehopositiivisuus on mielenkiintoinen ja tavoiteltava. Oli pieni pettymys, että luento lähes kokonaan keskittyi sekin lihavuuteen ja painoon, vaikka mahdollisuuksia laajempaan kulmaan olisi.

Ohimennen kyllä mainittiin, ettei kyseessä ole pelkkä painoon liittyvä käsite, mutta tuota muuta ei sitten kuitenkaan tuotu mitenkään esiin. Minusta se olisi erinomainen työkalu vammaisuuden tai muun fyysisen poikkeavuuden hyväksymiseen. Jos kaikenlaiset kehot oikeasti hyväksyttäisiin, niin ihminen pääsisi näyttämään kykynsä eikä tuomittaisi pelkän ulkonäön perusteella, mutta se ei pelkästään auta, että yksilö suhtautuu omaan kehoonsa positiivisesti hyväksyen, vaan sen tulisi olla yleisempää positiivista suhtautumista sekä omaan että muiden erilaisuuteen. Tässä ajassa, jossa kaunis kuva on painava sana, se on vaan niin kaukana todellisuudesta.

Kehopositiivisuus on kaukana myös minun todellisuudestani, mutta olen sentään kehittynyt suoranaisesta inhosta lempeään sietämiseen. On ollut aika, jolloin en ole pystynyt katsomaan itseäni peilistä värähtämättä tai jos olen yllättäen kohdannut peilikuvani, niin pelästynyt sitä. Kyllä kiistatta toivoisin näyttäväni myös tänä päivänä joltain muulta kuin oppikirjaesimerkiltä sairaudestani. Edelleen minulla on taipumus ajautua nurkkiin ja toivoa ettei kukaan katso ihmetellen outoja piirteitäni. Silti ne huomataan ja niitä kommentoidaan, ja pelkästään niiden perusteella tehdään myös johtopäätöksiä minusta. Ehkä silti huomaan vähän kehitystä tuossakin. Minulle on ihan viime aikoina tullut asennetta siihen, että tällainen olen, kestäkää erilaisuus!

Hyvä näitä on välillä miettiä ja kyseenalaistaa. Ehkä vielä jonakin päivänä olen kehopositiivinen. Vielä nyt voimat kuluvat enemmän kehon aiheuttamiin käytännön ongelmiin. Luennolla istuessa ja myös viime viikolla teatterissa kävi ilmi, että paikallaan istumisesta on tullut minulle hankalaa. Käsieni nivelet menevät sijoiltaan jatkuvalla syötöllä. Olen ihan varma, että tällaista ongelmaa ei ole aikaisemmin ollut. Hereillä ollessa olen melkein koko ajan jonkunlaisessa liikkeessä. Istuessa ja miksei jopa unta odotellessa täytyy koko ajan muuttaa asentoa kun se käy hetkessä epämukavaksi. Samoin on tullut lisää kohteita sijoiltaamenoihin. Näistä esimerkkinä ranne ja nilkka, jotka ovat aina olleet varsin mobiilit, mutta varsinaisia spontaaneja (ilman mitään syytä tapahtuvia) sijoiltaanmenoja niissä ei ole ollut.

Muutenkin viime ajat on taas tullut otettua mittaa kivuista. Ilmeisesti kyseessä on perinteinen ja jokasyksyinen ilmiö. Pääasiassa kaikki on niin kuin ennenkin. Ainoastaan niskassa ja kallonpohjassa tuntuva kipu tuntuu erilaiselta kuin ennen, mutta eipä niskassa ole ruuveja, tankoja ja koukkuja aiempina syksyinä ollutkaan. Kenties syksy ei tosin ole tähän vaivaan syyllinen vaan niska on tavanomaista enemmän jumissa, mutta ilkeästi se vihloo (taas) yläniskasta kohti korvia ja ohimoita jo pienehköstä yrityksestä kääntää päätä. Usein se menee niin, että kun käännän päätä oikealle, niin vihlaisu tuntuu vasemmalla puolella ja päinvastoin. Siinäpä taas ihmettelyn aihetta. Sen sijaan vasen kyynärpää on onneksi palannut entiseksi huonokseen. Se ilahduttaa tässä vaiheessa, sillä silloin pysyy lähellä mielessä, että miksi sille on jotain operaatiota suoritettava.