Päivä päivältä väsyttää yhä enemmän. Viime viikonlopun menot jaksoin hyvin. Niin hyvin, että olen siitä yllättynyt. Ehkä on tosiaan niin, että kun on tarpeeksi kivaa ja mielekästä tekemistä, niin kivut ja vaivat voi hetkeksi siirtää taka-alalle. Kipulääkkeitä en tarvinnut normaalia enempää eikä ollut tarvetta myöskään nojailla kävelykeppiin. Sen sijaan kävelysauvat auttoivat pitämään tasapainoa kävellessä. Koko tämä viikko on jatkunut melko toiminnallisena eikä ole ollut aikaa pysähdellä. Vielä pitäisi jaksaa pari päivää. Tänään hammasasioita ja huomenna näöntarkistusta, mutta sitten on saatava levätä. Eilinen fysioterapia sai kivut valloilleen. Koskaan ei voi tietää mitä toimintaa kestän ja mitä en. Ehkä kyse on kokonaiskuormasta eikä siitä fysioterapia olisi haitaksi.
Matka Kolille täytti ne odotukset joita olin sille asettanut. Fysiikan kannalta korkeuserot alkoivat olla aivan siinä mahdollisuuksien rajoilla eikä mikään vaativampi maasto olisi tullut kysymykseen. Varsinkin useita jyrkkiä portaita kerrallaan alas on tuskaa, vaarallista ja osin mahdotonta. Itse Ukko-Kolin saavuttaminen oli kuitenkin tehty sillä lailla helpoksi, että sinne vei portaiden lisäksi vähän pidemmän matkan kautta kuljettava tasainen polku, joka tosin oli sekin minulle melko jyrkkä, mutta askel kerrallaan matka taittui. Alaspäin oli vaikeampaa myös polkua pitkin. Ihan viimeinen osuus Ukon laelle koostui portaista, jotka kiipeilin hieman riskillä ylös, suomatta ajatustakaan sille, miten sieltä pääsee pois. Halusin vaan niin kovin päästä näkemään sen maiseman, jonka vuoksi sinne lähdettiin. (Ylin kuva: Minä, aamuaurinko ja Ukko-Koli. Kuvaaja: J. S. )
Aamuaurinko nousi Pielisen takaa eikä Ukon laella (ihme kyllä) ollut kovin montaa muuta ihmistä. Edellisenä päivänä ihmisiä oli alueella melkein ruuhkaksi asti. Alueen maisemat teki vaikutuksen, vaikka joutui taistelemaan tilastaan ja ihmisten runsaus sai aikaan hieman turistirysämäisen tuntemuksen. Maisema oli kuitenkin aito. Aamun rauhassa ja hiljaisuudessa tunnelma oli toisenlainen. Ihan hetkeksi unohtui kaikki suorittaminen, kuvaaminen ja muu toiminta, kun jäin ajatuksettomasti ja sanattomasti katsomaan kauneutta. Ilman muuta yksi hienoimmista yksittäisistä hetkistä elämässäni. Todellinen hetki pään nollausta, jota ei joutunut pakonomaisesti tavoittelemaan.
Teimme myös lyhyen patikoinnin maastossa. Polun alku oli tosi haastava ja ajattelin jo, ettei siitä mitään tule, että on liian vaarallista minun jatkaa. Hiljakseen maasto vähän helpottui, mutta tarkkana sai olla joka askeleella. Lopulta pääsimme ihan kivasti eteenpäin sellaiselle alueelle jossa ihmisiä ei koko aikaa tullut vastaan. Ympärillä aina rauhoittava metsä ja puiden lomasta kauniina pilkottava järvi. Alkupuolella matkaa kun äimistelin polun vaikeutta, meidät ohitti perhe, jonka ehkä kaksivuotias lapsi käppäili reippaasti omin koivin ja etääntyi äkkiä kauas näkymättömiin. Siinä kohdassa oli pakko miettiä uudelleen, että mikäs tasoinen maasto tässä nyt onkaan kyseessä. Tosiasiassa ei varmaan kovin haastava normaalille ihmiselle, mutta itse jouduin varomaan polvia koko ajan, sillä tiesin, että jos niille käy edes joku pieni vääntö, niin matka päättyy. Kaatumista en uskaltanut edes ajatella.
Luultavasti paikalla olisi voinut viihtyä pari päivää lisää, mutta aikataulu oli tiivis ja armoton. Automatka oli kyllä pitkä istua enkä olisi sitä ikinä pystynyt ajamaan itse. Sopivilla tauotuksilla kilometri toisensa jälkeen taittui. Matkalla piipahdettiin mm. Kuopion Puijon tornissa, ja elämän kantamana ja erinäisten sattumien summana kahviteltiin myös Heinävedellä Valamon luostarissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti