Olen toisinaan haitallisesti vastakarvainen. Se pätee, ja on pätenyt jo pitkään mm. suostumuksen puutteeseen käyttää säännöllistä lääkitystä tai kieltäytymisenä käyttää tarvitsemiani silmälaseja. Kevään jälkeen olen käyttänyt laseja niin vähän, että viimeviikkoisella tarkistuskäynnillä ei pystytty tekemään lisäkorjausta kaukolaseihin. Ups. Huomaan ihmisten kulkevan lasiensa kanssa huolettoman oloisesti, mutta minä pidän omiani kiusallisen hankalina ja vaivalloisina käyttää. Koko ajan niitä joutuu tuuppimaan takaisin paikoilleen. Onkohan siihen jotain kikkoja? Öh, tippa liimaa nenän pieleen vai pitäisikö sankoihin virittää varmasti-käyttöä-lisäävä kuminauha? Ajatus siitä, ettei laseista voi koskaan päästä eroon aiheuttaa vastakarvan. Myös se epäkäytännöllisyys, että tarvitsen sekä kauko- että lähilasit eikä monitehot tule kyseeseen saa mielen vastustamaan laseja. Se tarkoittaa jatkuvaa lasirallia.
Tavallaan pärjään ilman laseja - sehän tällaisen vastustelun mahdollistaa. Sitten kun laitan lasit, niin huomaan yksityiskohtia ja näen selvästi rauhallisemman ympäristön. Ihmettelen silloin, että miksi haluan katsella kaiket päivät levotonta suhmuraa? Kyse on tapauksessani näöntarkkuutta enemmän silmien asemoinnista. Lasit pakottaa katsetta suuntautumaan oikein, vaikka korjaukset on vielä kaukana niistä korjauksista, jotka tarvitsisin. Lukulaseja käytän aina, sillä ne oikeasti mahdollistaa lukemisen tasollaan. Niiden kanssa on käynyt juuri niin kuin pelkään kaukolasien kanssa käyvän: Kun niitä kerran alkaa säännöllisesti käyttää niin sitten ei enää ilman pärjää. Liikkuessa lasit on kauhean epäkäytännölliset. Kasvojeni muoto (myös tämän alueen luustodysplasia) vaikuttanee osaltaan siihen, että paikallaan pysyviä laseja ei tunnu löytyvän.
Olen nyt kuitenkin päättänyt parantaa tapani. Päättänyt kehittyä ihmisenä sen hitusen, että lasien käytöstä tulee osa minua. Täytyy hyväksyä se tosiasia, että tarvitsen lasit koko loppuelämän eikä elämää yhtään helpota se, että parhaaseen mahdolliseen korjaukseen pääsy vie vastusteluni takia taas ainakin puoli vuotta enemmän aikaa. Säännölliseen lääkitykseen sen sijaan en ole vieläkään valmis. Käytän lääkkeitä arviolta yli puolena päivistä, ja aina aika ajoin tilanne aaltoilee sillä lailla huonoksi, että mietin sitä, että joku säännöllinen lääkitys ehkä tasoittelisi noita aaltoja vähän. Vaihtoehdot on vaan niin huonoja. Aina kun käytän tulehduskipulääkkeitä kuurina, niin huomaan sen vaikutuksen merkittäväksi. Niillä on kuitenkin niin paljon nurjia puolia pitkäaikaisessa käytössä (varsinkin kun kärsin jo refluksivaivoista), että siihen en ihan kevyesti lähde.
Pientä vastakarvaa tuntuu aiheuttavan tänä vuonna myös syksyn vääjäämätön pimeys. Oikeastaan tykkään syksystä, mutta siltikin sitä jotenkin kauhulla laittaa jo alkuillasta valoa lamppuun. Tuntuu, että muutos valosta varjoon on tapahtunut niin äkkiseltään. Ainako syys-lokakuunvaihde on ollut näin pimeä? Tietysti se on, mutta paljon vaikuttaa myös vallitseva säätila. Täytyy taas karaistua kestämään pimeitä iltoja ja löytää niiden hyvät puolet. Kävelylle olosuhteet on onneksi oivalliset. Hyvin tässä ehtii, sillä leikkaukseen on aikaa vielä (tai enää) n. kuukausi. Siihen liittyen tähän kuuhun tulee jotain merkintöjä kalenteriin, mutta muuten lokakuusta näyttäisi tulevan suhteellisen hiljainen. Fysioterapia tosin jatkuu aivan leikkaukseen asti kuten myös sopivaksi katsotut psykososiaaliset palvelut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti