"Vaikutat jotenkin latistuneelta. Alakuloiselta. Oletko saanut nukutuksi?" Itse en huomannut olossani mitään poikkeavaa - en ennen kuin asia tuli puheeksi. Siihen saakka mielsin oloni jokseenkin tavanomaiseksi. Oikeastaan kunnolla tietoisuuteen epätavallisuus sinkoutui vasta sitten kun olin jo lähtenyt vastaanotolta. Oloni oli tosiaan oudon hengetön ja uupunut, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla väsynyt, että olisin halunnut nukkua. Olin sitä paitsi nukkunut edelliset yöt varsin kohtalaisesti. En tuntenut oloani millään tavalla ahdistuneeksi tai masentuneeksi, mutta kaikki ei kuitenkaan tuntunut olevan ihan kohdallaankaan.
Olen käynyt kesästä lähtien psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla sopivin väliajoin. Lääkäri suositteli sitä viime keväänä. Toistipa vielä ohjeensa uudelleen kun en ollut toiminut asian tiimoilta. Pari kuukautta minulta (vain) kului asian miettimiseen, mutta sitten päätin ylittää sen kynnyksen, jonka ajanvaraus tuotti. Mieliala oli todella koetuksella erityisesti loppukeväällä. En usko, että olisin suosituksista huolimatta varannut aikaa ilman, että vointini tuntui sitä vaativan. Sekä kaularankaleikkaus että siitä toipuminen oli, näin jälkikäteen ajateltuna, aika rankka kokemus. Sen jälkeen kun aloin käydä vastaanotolla, niin olen jaksanut keskimäärin selvästi paremmin. Siihen on tosin muitakin syitä, mutta pelkästään jo ajan varaaminen oli askel parempaan, sillä siinä kohdassa myönsin itselleni, että voimat on loppumassa, ja että tarvitsen apua.
Toisella käyntikerralla täytettiin masennuskysely, mutta sen perusteella ei voitu sellaista tulkintaa tehdä, että minua varsinaisesti masennus vaivaisi. Siitä kyllä kävi ilmi kohtia, jotka täsmää masennuksen oireisiin, mutta kohdaltani ne johtunevat pitkään jatkuneesta epävarmasta tilanteesta, stressistä ja ylipäätään hankalasta elämäntilanteesta. Olisi ehkä oudompaa, jos viisi vuotta jatkunut pyöritys (jonotukset, tutkimukset, leikkaukset, toipumiset) ja uusiin rajoitteisiin sopeutuminen ei olisi tehnyt mitään vaikutusta. Käyntejä on toistaiseksi jatkettu, sillä se tarjoaa minulle sellaista psykososiaalista tukea, joka hoidostani on puuttunut. Tuleva leikkaus toipumisineen ja rajoitteineen on taas yksi ns. vaaranpaikka mielialan kannalta, joten kaikki tuki siitä suosta rämpimiseen on eduksi.
Mutta palatakseni vielä tämän viikon käyntiin, josta vaikutelma oli alakuloinen. Mietin asiaa, ja lopulta tulin siihen tulokseen, että kyse on yksinkertaisesti kivusta. Sitä oli niskassa, selässä ja kädessä. Myös lonkkaluu on ollut oudon arka - (perusteetta) uskon, että ruuvit aiheuttavat siellä häiriötä. Joka tapauksessa, kehoa särki jäytävällä tavalla useasta kohdasta. Takana oli jo päiviä kestänyt särkyputki. Jossain vaiheessa siitäkin olotilasta tulee tavanomainen, mutta aika usein kipujen edessä minusta tosiaan tulee hiljainen ja hidastanut. Latistunut. Se on tavallaan nöyrtymistä kivun edessä. Täytyy vaan olla tarpeeksi hiljaa, niin hiljaa, ettei kipu enää huomaisi minua ja menisi sitten pois. Toinen vaihtoehto on painaa täysillä eteenpäin, niin lujaa, ettei kipu pysy perässä. Se voi toimia vähän aikaa, mutta aina se saa kiinni eikä auta muu kuin sen seurassa oleilu kunnes helpottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti