Pre-op: kyynärpään tekonivelleikkaus

Taas on yksi käynti saatu onnellisesti suoritettua. Tällä kerralla siinä oli todella suorituksen tuntua, sillä voimat olivat loppua kesken. Ajoin ensimmäistä kertaa kaularankaleikkauksen jälkeen noin pitkän matkan itse. Sinällään ajaminen sujui runsaammasta liikenteestä ja kaistanvaihdoista huolimatta ilman suuria ongelmia, mutta niska jumiutui täysin. Se aiheutti ankaran päänsäryn ja kivun kallonpohjaan. Ei ollenkaan hyvä alku päivälle. Lääkkeitä ei tietenkään ollut mukana, koska en tullut ajatelleeksi, että tarvetta voisi olla. Tai ehkä olin taas ikuinen optimisti! Eikä tosiaan ollut ensimmäinen kerta kun matkavarustus oli heikko.

Ennen aamun valkenemista piti jo lähteä matkaan, joten sain taas muistutuksen siitä miten raskasta näillä silmillä on ajaa pimeällä. Yhtään ei auttanut sateesta kiiltävässä syyspimeässä ilman valoja ja heijastimia kulkevat kanssaihmiset. En ole pitkään aikaan ollut liikkeellä aamun menoliikenteessä enkä tosiaan muistanut miten villi meno silloin vallitsee. Päivä koitti kuitenkin melko nopeasti, mutta palautuipa taas mieleen miksi pyrin mahdollisuuksien mukaan välttämään pimeällä ajoa. Onneksi päivät on vielä niin pitkiä, että ehdin takaisin ennen iltahämärää, mutta taisin olla matkoineen kaikkineen lähes kahdeksan tuntia reissussa.

Monipuolinen käynti. Ensin otettiin röntgenkuvia keuhkoista, ja sitten mittatikkujen kanssa kyynärpäästä. Jälleen kerran näyteltiin aina toistuva hassu näytelmä siitä miten kuvat saadaan otettua, kun en ylety ottamaan kiinni ohjeistetuista kahvoista tai pysty ojentamaan kyynärpäätä niin, että kuvat saataisiin otettua protokollan mukaan. Tällä kerralla lisänä vielä kaularanka: ”käännä pää tuonne pois päin”, sanottiin. ”En minä voi kun niska on luudutettu”, puolustelin tottelemattomuuttani. Aina väännellään, käännellään ja ihmetellään.

Hyvä juttu oli, että keuhkokuva oli tammikuuhun verraten hyvä. Silloin sisäänhengitys oli keuhkoveritulpan takia vajaa, mutta nyt siis sillä saralla kaikki paremmin. Siitä huolimatta sain myöhemmin ohjeeksi tehdä vesi-PEP puhalluksia tämä jäljellä oleva aika ennen leikkausta, jotta keuhkot olisivat mahdollisimman vahvat kestämään leikkauksen tuoman rasituksen. Eipä puhaltelusta ole paljoa vaivaa; jos ei hyötyä niin tuskin haittaakaan. Jo nyt tehtiin myös päätös siitä, että leikkauksen jälkeen aloitetaan verenohennus, vaikka se ei automaattisesti ole enää tapana. Eihän sitä aloitettu kaularankaleikkauksenkaan jälkeen (ennen tulppaa), vaikka makasin muutaman päivän lähes liikkumattomana. Välillä tuntuu, että säästetään vääristä kohdista. Tällä kertaa keuhko-ongelmat halutaan ilmeisesti välttää kaikin keinoin, ja hyvä niin.

Kuvien jälkeen tapasin ajoillaan sairaanhoitajan, toimintaterapeutin, anestesialääkärin ja leikkaavan ortopedin. Näistä viimeksi mainittu oli myöhässä pitkälti toista tuntia, joten se venytti käyntini mittaa, mutta näissä piireissä niin on melko usein ollut. Muuten ortopedin aika oli vähän niin kuin uudelleen leikkaustarpeen arvioiva käynti. Tuli mieleen, että tämä vaihe on jo ohitettu, mutta ilmeisesti leikkauksen yllättävä siirto toiselle vastuualueelle (reumaortopediaan) aiheutti tällaisen kuvion. Oikeastaan ensimmäisen kerran törmäsin ikäkysymykseen tekonivelien yhteydessä. Sanottiin, että me emme mielellään laita näin nuorille tekoniveliä. Hyvä kuitenkin, että osataan ajatella myös boksin ulkopuolelta. Totuus on, että kaikki eivät millään mahdu samaan kaavaan.

Anestesian muodoksi voi tulla joko nukutus tai puudutus. Molempiin mahdollisuuksiin kehotettiin varautumaan. Laji selviää vasta määräpäivänä vuorossa olevan anestesialääkärin arvion perusteella. Todennäköisemmin silti jälkimmäinen vaihtoehto eli soliskuopasta tehty johtopuudutus yhdistettynä johonkin elämän mukavaksi tekevään rauhoittavaan valmisteeseen, sillä kaularangan jäykistyksen takia nukutuksessa edessä olisi mahdollisesti vaikea intubaatio. Se on kirjattu tietoihini merkittävänä riskitekijänä. Mieluiten olisin hereillä ilman rauhoittavia, paitsi jos leikkausasento on kivulias tai muuten hankala. Tai jos ahdistun kuulemattomuuteni vuoksi. Eli jos kylkiasennossa ainoa kuuleva korvani menee peittoon, niin tilanne on kamala. Ihmisillä on joka tapauksessa taipumus puhua, kysellä ja antaa komentoja, vaikka olisi etukäteen todettu, että en kuule.

Näillä tiedoin leikkaus tehdään ajallaan, mutta on olemassa mahdollisuus, että sitä joudutaan siirtämään joillakin viikoilla eteenpäin. Kuvien perusteella ei ollut vielä käynnin aikana varmaa, että voiko minulle laitettava saranaproteesi olla ns. hyllytavaraa. Luut ovat jotenkin kaartuneet ja ortopedin mukaan on olemassa riski siitä, ettei luumateriaali olisi parasta mahdollista, joten kaikin puolin sopiva kalusto pitäisi olla. Asia meni siis vielä laajempaan pohdintaan, ja jos päätetään, että on hankittava yksilöllinen proteesi, niin sitten leikkaus siirtyy, sillä sen saamiseen ei ilmeisesti ole riittävästi aikaa suhteessa nykyiseen aikatauluun. "Vaikea leikkaus, mutta kyllä sen siihen saa", näin sanottiin. Luulenpa, että sitä uskalletaan lähteä leikkaamaan vain siksi, että kyseessä on jo nyt vähän käytössä oleva apukäsi, jolla ei ole jatkossakaan tarkoitus tehdä mitään raskasta työtä.