Neljä päivää pakkolepoa ja tehokasta paapomista polvelle. Se on saanut osalleen kaikki mahdolliset linimentit mitä löytyi ja jäähdytyksen monta kertaa päivässä. Olen taipuvainen ajattelemaan, että kyseessä oli tai on edelleen ihka oikea rasitusvamma. Näin käy kun kohtuullisuus unohtuu. Nyt polvi taas suoristuu kokonaan, mutta taivutus on vajaa. Toisinaan polvessa tuntuu jonkinlainen este, johon ojennus pysähtyy. Sitten se menee yli napsahtaen pari kertaa kivuliaasti. Ei tekonivel muutenkaan mikään äänetön ole, joten niistä ei voi päätellä mitään, mutta kipu ja este ovat epätavallisia. Kuntouttavan kävelyn aloitin jo - jälleen kerran piti aloittaa kierroksella talon ympäri. Siis miltä tahansa kannalta katsoen olemattomasta matkasta, mutta oikeasti olen helpottunut siitä, että ylipäätään pääsen taas kävelemään. Ehdin jo vähän huolestua. Tässä vaiheessa tarkoituksena on vain ottaa jokainen askel niin hitaasti ja tarkasti, että yhdelläkään askeleella ei tunnu kipua. Samalla siinä tulee väkisin harjoitettua tietoista läsnäoloa. Kuntoutusta siis niin polvelle kuin mielellekin.
Samoin palasin pyöräilemään ihan lyhyitä matkoja, mutta tässäkin päällimmäisin tunne oli onni siitä, että polvi taipui taas polkimelle, vaikka voimaa ei vielä pysty käyttämään. Nyt kun kesän lämpö suosii, niin on enemmän kuin mahtavaa, että voi lähteä johonkin omin voimin eikä ainakaan tarvitse nököttää katsomassa elämää ikkunan takana kuumaksi käyneessä asunnossa. Vihdoin olen voinut kotonakin luopua ulkoisista lämmittimistä. Uskaliaasti uskalsin taas taitella pois sekä sähköhuovan että kauratyynyn. Ne ehtivät jo kerran aiemminkin säilöön, mutta silloin pikainen paluu oli välttämätön, mutta nyt näyttää lupaavalta kun sisälämpötila on kohta 27 astetta. Siitä huolimatta kaksikko tekee luultavasti paluun jo aikaisin syksyllä, mutta nyt ehkä muutama viikko ilman uskollisia apureita.
Kävely tai ylipäätään liikkuminen on merkillinen juttu. Lähtökohtana sille on kautta vuosien ollut painonhallinta. Sitten tajusin aika monen vuoden päästä, ettei sillä ole näillä määrillä ja tehoilla sen kannalta mitään merkitystä. Sen jälkeen liikuin niin, että motivaattorina toimi terveys ja hyvä kunto. Sitäkin on vaan oikeasti tosi vaikea uskoa, sillä ihan joka kerta olen kivuliaampi minkä tahansa liikuntakerran jälkeen pois lähtiessä kuin mennessä. Auttaako liikunta sitten salaperäisesti sisuksiani voimaan hyvin? En tiedä, mutta vaikea liikkumista on pystyä itselleen terveydellä perustelemaan kun se aiheuttaa käytännössä vain kärsimystä. Niinpä olen miettinyt, että mikä minua siinä motivoi?
Olin aika huonotuulinen (ja sorruin syöpöttelyyn) noiden neljän taukopäivän aikana. Se ei ole ollenkaan hyvä merkki jatkoa ajatellen, mutta heti kun polvi alkoi osoittaa edes pieniä toipumisen merkkejä, niin lähdin liikkeelle. Ostin jopa aikaa kuntosalille, sillä ajattelin, että voin odotellessa harjoittaa käsiä ja keskivartaloa. Viimeksi mainittu osoittautui sivumennen sanottuna hankalaksi, sillä niska ei todellakaan kestä mitään perinteisiä vatsalihasliikkeitä. Selkäpuoli meni paremmin, kuten myös lonkat. Ensimmäisen käyntikerran jäljiltä olin niin kipeä, että hidas aloitus on tarpeen, mutta se on hyvää lihaskipua, ja voi miten pienillä vastuksilla se kävi. Olisi kannattanut aloittaa nämä huoltoharjoitukset jo aiemmin. Nyt toivon, että kädet kestävät salia ainakin niin kauan, että polvi on taas iskussa. Mutta mitä siihen motivaattoriin tulee, niin ehkä sen suurin tekijä on mielenrauha. En olisi aiemmin uskonut, mutta taidan oikeasti vaan tykätä liikkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti