Hullun huvit

Jospa nyt jotain ratkaisua. Sillä varovaisella ajatuksella lähdin viime viikkoon, mutta ei siitä sitten lopulta tullut mikään hyvä viikko. Oli vihdoin aika terveyskeskukseen. Lääkäri suhtautui kivunhoitoon asiallisesti ilman lyömätöntä meditaatiohenkeä, mutta ei malttanut olla sanomatta, että liikunta olisi minulle hyväksi. En tiedä miksi lähtökohtaisesti oletetaan, etten liiku lainkaan. Olenhan minä ylipainoinen, mutta se tarkoittaa liikkumattomuuden sijaan sitä, että syön liikaa tai väärin, ja myös sitä ettei liikkumisessani ole olosuhteiden pakosta tehoja. Olen kuitenkin liikkeellä jollain tavoin liki päivittäin. En pysty lisäämään liikuntaa lisäämättä haittoja. No, ehkä altaassa voisin käydä enemmän; se kun on viime leikkauksen jälkeen jäänyt vähiin, mutta syksyllä sitten parannusta siihen asiaan.

Mutta kivunhoitoon palatakseni: Aiempaa lääkitystä ei sellaisenaan jatkettu (sinällään harmi, sillä se oli ongelmia aiheuttamaton), mutta ei kipuja kuitenkaan jätetty hoitamattakaan. Hetken ehdin olla toiveikas, mutta lääkekokeilu päättyi nopeasti alkaneeseen huonovointisuuteen ja sitten silkkaan pahoinvointiin, jonka aikana ei edes vesi pysynyt sisällä. Ei mikään hyvä juttu kolmenkympin helteellä. Päätin, että jos muuta ei ole, niin kärsin enemmin vaikka kivusta. Minulla on taustalla synkkä tilasto kipulääkepahoinvoinnista. Olisin varmaan ajan kanssa tottunut lääkkeeseen, mutta kunto ehti jo muutamassa päivässä heikoksi. Se hyvä puoli muutaman päivän täyslevosta oli, että se itseasiassa sai käden palautumaan normaalilla tavalla kipeäksi. Autolla ajokin sujuu taas vaihteeksi. Huh. Lepoko on siis oikea lääke? Sehän olisi nurinperistä.

Erityisenä mainintana on sanottava, ettei vastaanotolla ollut kiireen tuntua. Sellainen on aika harvinaista sen perusteella mitä olen näissä ympyröissä viime vuosina kuljeksinut. Lääkäri oli edelleen hyvin vakuuttunut siitä, että minua vaivaa masennus. (Tästä samasta asiasta on siis käyty keskustelua jo viime vuonna). Sanoin, etten tunne itseäni masentuneeksi, mutta hän oli sitä mieltä, että kyllä kriteeristö hyvin täyttyy. Olimme siis eri linjoilla, mutta kuitenkin ihan hyvässä hengessä. Niinpä hän keskittyi henkiseen hyvinvointiini ja minä puhuin fyysisistä ongelmista. Kaikille voitto. Tilanne oli elämän omituisia ja vähän epätodellisiakin hupihetkiä. Kafkamaista. Mutta joo hullulla on tunnetusti halvat huvit, joten mikä ettei.

Myöhemmin kuitenkin kun makasin sairaana kipulääkkeistä, niin minulla oli aikaa ajatella masennustakin. En oikeasti halua tulla luokitelluksi masentuneena, mutta jos lääkäri on sitä mieltä, niin en voi vaikuttaa siihen mitenkään. En ymmärrä mihin hän perustaa näkemyksensä, joten en tiedä miten voin parantua, paitsi ottamalla vastaan tarjotut masennuslääkkeet. Masennustestihän ei osoittanut masennusta. Myönnän kyllä, ettei nykyinen elämäntilanne aiheuta suurta riemua ja alavireisiä päiviä on, mutta mielestäni ihan syystä. Jos oikeasti hoidettaisiin ensin pois ne fyysiset vaivat, jotka hoidettavissa on, niin kenties jäljelle jäävä oletettu masennuksenikin poistuisi itsestään. Vaan kun vuodesta toiseen joutuu taistelemaan saadakseen hoitoa ja on koko ajan jonkun tahon talutusnuorassa vailla oikeaa riippumattomuutta, niin kyllä mielen päälle käy.