Sanoin ja kuvin 2018

Katselin tämän vuoden kuvia yhden kokonaisen illan ajan kun kokosin kuvakollaasia tätä postausta varten. Muutenkin oli hyvä niiden avulla käydä kulunutta vuotta läpi. Lopulta tuli selväksi, ettei yksi kollaasi millään riitä tekemään oikeutta tälle vuodelle. Tämä on ollut ihan älyttömän nopeasti kulunut vuosi, mutta samalla se on sisältänyt loputtoman määrän pitkiä, tuskaisia ja ajattomia tunteja. Kuvia katsellessa pystyn helposti palaamaan niiden tunnelmiin, niin hyvässä kuin pahassakin. 

Sairaalakuvia katsellessa tulee aina ensimmäisenä mieleen loputtoman pitkät yöt. Varsinkin se ensimmäinen, minkä tahansa leikkauksen jälkeen, on aina ollut tunnelmaltaan samanlainen. Siinä ottaa tuntumaa muuttuneeseen tilanteeseen, ja aina tilannne tulee yllätyksenä, ja aina se näyttää siinä vaiheessa epätoivoisemmalta kuin onkaan. Tiedän sen jo, mutta en silti koskaan ole pystynyt estämään täsmälleen samanlaista tunnekulkua. Oma heikkous järkyttää mieltä joka kerta.

Vuosi käynnistyi kaularankaleikkauksella. Sitä en haluaisi käydä läpi enää ikinä uudestaan, vaikka muuten olen alistunut siihen, että leikkauksia jatkossakin tulee. Nyt käsileikkauksen jälkeen olen ehkä ollut niskan suhteen liian huoleton, sillä alkoi tuntua siltä, että jonkun kohdan on toimittava normaalimmin, ja sitten niskaan on sattunut. Kaikkiaan olen aika vähän koetellut kaularangan liikkeen äärirajoja. Se oikeastaan kiellettiin eikä niskasta kantautuva äänimaailma ole siihen rohkaissut. Yhä edelleen joudun myös tukemaan niskaa öisin. En sentään enää kaulurilla, mutta ohuen tyynyn avulla estän pään liiallisen kierron. Jos tukeminen epäonnistuu, niin sen saa aamulla tuntea sekä niskassa että päässä. Aika monta kokeilua vaati ennen kuin sopivat keinot ja oikeanlaiset tyynyt löytyivät.

Huomasin, että aika monissa kaularankaleikkauksen jälkeen otetuissa kuvissa vaikutan hyväkuntoiselta, mutta ne eivät tee oikeutta tilanteelle, sillä huonoimpina hetkinä en ollut kykenevä ottamaan kuvia lainkaan. Ensimmäisen yön olin leikkauksen jälkeen teho-osastolla eikä siellä saanut olla puhelinta. Se on ollut tähän saakka pahin leikkauksen jälkeinen yö. Sen leikkauksen jälkeen en pystynyt puhelimen puuttuessa (enkä kuntonikaan puolesta) lähettämään perinteistä leikkaus ohi kaikki ok -viestiä. Se aiheutti huolta viestiä odottaneille, ja sitä myötä tiedon metsästystä sairaalan puhelinvaihteen kautta, sillä kukaan ei tiennyt, että millä osastolla minun oli tarkoitus sillä kerralla olla. Lopulta saivat tietää vain sen, että hengissä on.

Vuoteen on kuulunut runsaasti myös toipumista ja kuntoutusta. Erityisesti allasterapia on ollut pelastus. Se on onnistunut aika nopeasti molempien leikkausten jälkeen. Myös muita keinoja on käytetty. On teipattu sieltä ja täältä ilman mainittavia hyötyjä. Usein on ollut joku nivel jäissä; milloin on pettänyt polvi ja milloin nilkka. Kulkuapuina on välillä tarvittu niin kyynärsauvoja, kävelykeppiä kuin rollaattoriakin.

Kuvia ja labroja on otettu vuoden aikana paljon milloin kenenkin aloitteesta. Olen elänyt läpi keuhkoveritulpan ja ihmetellyt nielemisvaikeuksia. Sormiin tuli metalliset tuet ja jalkoihin uudet tukikengät. Avustaja aloitti työssään. Se oli vaikea pala purtavaksi.

Vuoden loppupuolella, marraskuussa, oli aika vuoden toiselle leikkaukselle. Kyynärpää sai uuden nivelen. Sen lopputulosta ei vielä tiedä, mutta toipuminen edistyy. Siinä on selittämättömän hyvä tunne. Se ei kiristä enää samalla tavalla kuin totaalisesti sijoiltaan oleva nivel. Ennen en tajunnut sitä, sillä se on jotain joka on aina ollut, mutta nyt eron huomaa kun se vertautuu tuohon toiseen. Hyvästä tunteesta huolimatta liike on silti edelleen vajaa molempiin suuntiin, voimia puuttuu ja hermot ärsyyntyy, mutta käden ulottuvuus on parantunut ja siinä on mahdollisuuksia. Koskaan käsi ei kuitenkaan tule toimimaan normaalisti, sillä tekoniveltä laitettaessa jouduttiin katkaisemaan poikkeuksellisesti myös värttinäluun pää. Se tarkoittaa sitä, että käden kiertoliike on käytännössä menetetty.

Kuluneen vuoden aikana hoitooni on osallistunut lukuisia ammattilaisia: sairaanhoitajia, optikkoja, fysioterapeutteja, toimintaterapeutteja ja sosiaalityöntekijöitä. Joitakin mainitakseni. On varmasti syytä mainita myös sairaaloiden taustahenkilöt, jotka osaltaan pitävät laitokset ja hoidot käynnissä. Piristäviä keskusteluja on käyty mm. matkalla röntgeniin potilaskuljetuksista vastaavien ihmisten kanssa. Joskus pienet asiat ratkaisevat. Ystävällinen ja avulias palvelu vaikka ruokahuollon osalta saattaa sekin ilahduttaa muuten synkkänä sairaalapäivänä. Kun tarpeeksi usein viettää aikaa sairaaloissa, niin alkaa näissä muissakin toimissa tulla tuttuja naamoja vastaan. Myös lääkäreitä on tänäkin vuonna tullut vastaan montaa sorttia: neurokirurgeja, ortopedeja, fysiatreja, sisätautilääkäri, korvalääkäri, foniatri ja yleislääkäri jäänevät päättyvän vuoden saldoksi.

Kyynärpään leikkaus muistutti taas siitä miten ongelmat tuppaavat siirtymään. Keho on tottunut tietyihin outouksiin, ja sitten kun niitä muutetaan, niin tulos on arvaamaton. Silloin kun lonkkia aikanaan leikattiin, niin sen jälkeen polvet menivät pysyvästi sijoiltaan. Nyt siis olkapäälle näyttää käyneen samoin. Myös ranne on ottanut siipeensä. Olkapää aiheuttaa silti enemmän huolta, sillä se on nyt koko ajan särkevä, kipeä ja vähän tipahtaneena paikaltaan. Toiveenahan on, ettei olkapäille tarvitsisi tehdä mitään vielä vuosiin, mutta tällaisena tilanne on kestämätön.

Kaikkiaan on ollut varsin kivulias vuosi eikä lääkkeitä ole ollut syytä säästää, vaikka saattoi siinä jossain välissä olla vähän parempikin jakso. Vuosi on päättymässä pitkään kipujaksoon. Siltä se nyt näyttää.

Mutta ei vuodessa niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin. Tänä vuonna toteutin yhden pitkäaikaisen unelman. Siitä ei jäänyt pelkästään muistoja kuvissa vaan myös muistoja mieleen. Sellaisia, joiden ajatteleminen saa tuntemaan kiitollisuutta. Ukko-Kolin saavuttaminen ei ole erityisen haastava tehtävä, mutta minulle se on sellainen saavutus, jonka suuruus ei välttämättä avaudu terveen näkökulmasta. Päivän kunto oli nyt ratkaisevin tekijä, sillä se vaihtelee sijoiltaanmenojen ja muiden mukaan aina nollatasolle saakka. Onni oli siis matkassa reissulla, joka lajissaan jäänee ainutkertaiseksi minulle.

Olen opetellut kulkemaan omalla tavallani ja omaan tahtiini - on ollut pakko, sillä fyysisten ongelmien ja toipumisten lisäksi myös mieli on ollut välillä lähellä murtumista. Rankka vuosi, mutta selvisin.