Seison parvekkeella katselemassa hiipuvaan päivään. Aurinko on jo laskenut, mutta vielä näkee. Olo on mietteliäs ja hieman apeakin, mutta tuttu maisema rauhoittaa. Nyt on jo jonkin aikaa ollut niin liukkaat kelit, etten uskalla kävelylle. Eilen tosin lähdin kokeilemaan, mutta niin paljon siinä tulee vääntöä, että kaikki nivelet pyrkivät paikoiltaan. Kävelykeppiä kaipasin avuksi, vaikka ei kädet olisi sitä pystyneet pitämään. Polvea juilii tuosta reissusta vielä tänäänkin. Rosoinen alusta on hankala, sillä hiemankin liian iso sorakikkare jalan alla voi saada aikaan nilkan, polven tai lonkan vääntymisen ja vaarallisen horjahduksen. Mieleni hyvinvointi vaan tuntuu osaltaan riippuvan liikkumisen vapaudesta. Onneksi sentään raitista ilmaa voi henkäillä parvekkeelta, mutta harvoin olen näin odottanut kevättä tulevaksi; varsinkin kun talvi on vasta alkamassa.
Alkanut vuosi näyttäytyy minulle monella tavalla pimeänä. Eihän asioista koskaan etukäteen voi mitään varmaa sanoa, mutta aika usein on kuitenkin ollut joko hämärä aavistus tai mitä kirkkain suunnitelma tulevaisuuden varalle. Sellaista ei nyt ole - en osaa kuvitella mitä vuosi tuo tullessaan tai mihin asemiin se aikanaan päättyy. Yleensä en tee vuodenvaihteessa lupauksia, (mitä nyt kevyemmän olemuksen ponnistelut aloitan siitä hetkestä lähes aina), mutta tällä kertaa ajattelin kuin itsestään ajassa 0:00, että tänä vuonna haluan löytää rohkeuden. Samalla täytyy suostua alttiiksi pettymyksille, joita rohkeus tuo tullessaan.
Pidemmän ajan tulevaisuus näyttää pimeältä, mutta kalenterini ei tunne pimeyden käsitettä - se on täyttynyt tammikuun osalta. Ja mitä se sitten sisältää? No, mitäpä muuta kuin niitä samoja, joihin edellinen vuosi päättyi. Avustajan työvuoroja, laboratorioaika, kaksi röntgeniä, aika toimintaterapeutille, fysioterapiaa, allasterapiaa sekä kolme lääkäriaikaa järjestyksessä: ortopedi, neurokirurgi ja fysiatri. Sanoisin, että lentävä lähtö vuodelle, mutta periaatteessa niiden jälkeen ei ole tiedossa mitään muuta kuin terapioiden jatkoja. Paljon tietysti riippuu siitäkin, että mikä on noiden käyntien tulos, mutta en taida viitsiä ennakoida niitä turhan tähden.
Kyynärpään toipuminen on sujunut näihin päiviin asti aikataulussa - näin luulisin, mutta nyt taivas on toipumisen yllä hieman tummunut. Kävi niin, että tuossa ennen vuoden vaihdetta kyynärpäässä tuntui outo muljahdus. Kipu suuntasi räpäyksessä täyskymppiin, silmissä pimeni ja mielessä välähti, että hajosiko se? Pahin kipu kuitenkin asettui nopeasti, jo muutamassa minuutissa hengen haukkomisen asteelta, kirouksen ja vaikerruksen kautta miedoksi jälkisäryksi. Liikuttelin kyynärpäätä varovasti ja totesin kaiken olevan jokseenkin kunnossa. Aivot silti mietti, käsitteli ja ihmetteli, sillä jotain tapahtui. Ihan kuin sijoiltaanmeno! Ei osittainen vaan täydellinen - sellaisia minulla on nykyisin harvakseltaan lonkassa. Jos sellainen tapahtuisi lonkassa kesken kävelyn, niin kaadun varmasti, sillä niin kova kipu se on.
Kyynärpäässä on kuitenkin saranallinen tekonivel, jossa on siis toisiinsa kytketyt komponentit. Se ei voi mennä sijoiltaan mitenkään muuten kuin olemalla irti. Vaan kun kyynärpää toimi ihan tavanomaisesti pian tapahtuman jälkeen. Tekonivel lienee siis kunnossa, mutta jotain siinä oli. Jäin miettimään, että voisiko se tulla värttinäluusta. Sehän ei kai ole kiinni missään. Pehmeiden kudosten ja nivelkapselin pitäisi se paikallaan pitää. Mutta pitäisi mitä pitäisi... mikään ei toimi tässä kehossa niinkuin pitäisi. Juuri samanlainen oire oli jo pitkään ennen leikkausta. Osin sen vuoksi kädestä tuli käyttökelvoton ja se oli yksi leikkauksen aiheista. Ajatella, jos kyse tosiaan on (ja olisi koko ajan ollut) tuosta kolmannesta luusta. Nyt, turvotuksen alkaessa laskea ja typistettynä versiona entisestään, sillä olisi tilaa liikkua. Ei ollenkaan hyvä juttu vaan mahdollisesti vaikea ongelma. Toivottavasti siis jotain ihan muuta...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti