Päivisin koen vaikeaksi tarttua toimeen. Arjen askareet eivät ole asettuneet uomiinsa. Kaupassa käyntien ja ruoka-aikojen ajoitukset on vielä hakusessa. Myös tärkeä liikuntarytmi puuttuu vielä täysin. Yritän tehdä jalkaharjoituksia, ja toteuttaa muita saamiani ohjeita, mutta mieli ei ole mukana niissä. Pääasia tietysti, että harjoitukset tulee silti tehtyä. Tuntuu, että kaikki tieto siitä miten elämää pyöritetään ja asioita organisoidaan järkevästi on kadonnut päästäni. Välillä olen jo epäillyt, että hapen puutteessa meni pilalle muutakin kuin silmät!
Suon toki itselleni vähän aikaa totutteluun, sillä arki on vaan opeteltava uudestaan. Nyt olen ensimmäistä kertaa tammikuun jälkeen sellaisessa kunnossa, että on mahdollista pyörittää arkea pääasiassa itse. Ainoastaan lattiataso ja korkeudet ovat yhä pois ulottuvuudesta. Lisäksi kaikki kodin ulkopuolella liikkuminen on edelleen muiden armollisen avun varassa. Auto ei ole vielä käytössä enkä pysty ajamaan pyörällä. Kauppaan on matkaa yli kaksi kilometriä suuntaansa, enkä missään nimessä ole sellaisessa kävelykunnossa. Vammaispalveluihin kesällä tehdyt hakemukset mm. kuljetuspalvelusta eivät koskaan menneet perille. Hakemukset piti toimittaa lääkärinlausunnon kanssa suoraan terveyskeskuksesta eteenpäin, mutta katosivat siis.
Elämä ei tule enää koskaan palamaan täysin ennalleen. Ruumis on muuttunut ja minä olen muuttunut sen mukana. Muutosten jälkeen tuntuma ja tunne eivät ole entisensä. Olen monta kokemusta rikkaampi ja jalat toimivat jo nyt paremmin kuin moneen vuoteen. Silmien muutoksen vuoksi maailma myös näyttää erilaiselta. Nyt kotona ollessa asia on alkanut vaivaamaan selvästi enemmän. Ikkunasta näkyy tuttu näkymä, joka on kuitenkin hitusen epätarkka. Lukiessa teksti liikkuu ja luiskahtaa ärsyttävästi juuri silmän alta pois. Se tekee lukemisesta hidasta ja raskasta. Toivottavasti näkö paranee vielä vaan lisää, vaikka sain jo sen mitä eniten toivoin. Mutta sellaista se on, kun mikään ei riitä.
Heippa! Älä ole itsellesi liian ankara, riittää kun hoidat jumpat ja syöt hyvin ja lepäät.Leikkauksesta kulunut vasta 2kk ja risat elimistö on ollut kovilla toipuminen vaatii aikaa. Lisäksi kaikki kolhut matkalla ja henkinen puoli iloineen ja suruineen "syö miestä" niinkuin ennen sanottiin nythän ei kohta tiedä saako niin sanoa.Kyllä Sinulla on myös oikeus toivoa silmien suhteen vielä parempaa, ilman tunnon tuskia tyytymättömyydestä! Kaikkea hyvää ja parempia vointeja!
VastaaPoistaHeippa! Kiitos. En oikein tiedä mistä nuo vaatimukset itseä kohtaan oikein kumpuavat. Jos neuvoisin jotain toista samassa tilanteessa, niin kehottaisin antamaan aikaa ja ottamaan rauhallisesti. Itselleen asettaa aina liikaa odotuksia - ehkä se on osin huolta siitä, että ei pärjääkään sillä tavalla kuin toivoo.
PoistaSen sijaan silmät on hankalammat. Näkökyvyn äkillinen heikkeneminen on ehkä vaikein yksittäinen asia mitä olen kohdannut. En pysty unohtamaan sitä hetkeä, kun kuulin, ettei näkö todennäköisesti palaudu. Sen jälkeen istuin yksinäni kaksi tuntia pyörätuolissa silmäpoliklinikan käytävällä pystymättä liikkumaan tai näkemään kunnolla. Tulevaisuus tuntui silloin täysin toivottomalta. Nyt näköni on riittävän hyvä, jotta pystyn liikkumaan vapaasti. Kun toivon enemmän, tulee tunne kohtalon uhmaamisesta ja tyytymättömyydestä.
Juuri samat sanat! Kun olet ollut tuolla hoitopolulla niin pitkään ja kotoa arjesta poissa kauan, olisi ihme jos arki yhtäkkiä olisi niin luontevaa ja samanlaista kuin ennen. Sydänleikatut ovat usein alkuun tavattoman masentuneita vaikka heille koitti uusi elämä. Samoin sinun on löydettävä uusi rytmi ja tarkoitus.
VastaaPoistaAika parantaa, usko pois. Kun annat sille mahdollisuuden. Sinä aikana on hoidettava pakolliset hommat, mutta ei muuta. Jos ei energia riitä. Usko itseesi!
Kiitos. Järkeviä sanoja. Sitä vaan automaattisesti odottaa, että kaikki jatkuisi siitä mihin se aikaisemmin jäi. Se ei kuitenkaan ole mahdollista eikä se myöskään ole pelkästään huono asia. Tässä tilanteessa monet seikat vaativat uutta rytmiä ja tarkoitusta. Yritän malttaa antaa itselleni aikaa niiden löytämiseen, mutta valitettavasti kärsivällisyys ei ole hyveeni. Silti toivon (ja uskon), että olet oikeassa siinä, että aika parantaa. Sillä aikaa voin opetella uusiksi arjen kiemuroita.
PoistaVarmasti on totuttelua arkeen, kaikkeen tapahtuneeseen, uuden rytmin löytämiseen. Komppaan edellisiä kirjoittajia, anna itsellesi aikaa sopeutumiseen. Ja anna myös aikaa erilaisille tunteille ja ajatuksille, nyt varmaankin hiljalleen vasta mielikin pääsee mukaan käsittelemään kaikkea kehon suhteen tapahtunutta. Ymmärrän hyvin tuon kärsimättömyyden, itse oon ihan samanlainen... mutta jos mahdollista, koita vaan nyt kuulostella ihan rauhassa, mitä sulle ja koko keholle kuuluu. Päivä kerrallaan eteenpäin! Voimia!
VastaaPoistaKiitos Hannastiina. Juuri niin, päivä kerrallaan yritetään, vaikka voimille ottaa. Tuo on tärkeää, että nämä asiat tulisi käsiteltyä. Tunnetila heittelehtii yhä laidasta toiseen, kertoen siitä että kaikki viime aikojen tapahtumat ei todellakaan ole järjestyksessä päässäni. Sopeutuminen on osoittautunut vaikeammaksi kuin ajattelin, mutta joo, rauhallisesti ja ajan kanssa pitää vaan yrittää ottaa.
PoistaTänään sain nähtäväkseni tekstit kuntoutusjaksolta - ne saivat minut hermostumaan melkoisesti. Sitten joku ihminen soitti näönkuntoutus asioista juuri tuon lukutaistelun keskelle, ja ilmoitti, että nyt kun saan ajaa autoakin, niin minulle ei kuulu näkövammapalvelut (eli apuvälineet tässä tapauksessa). Hermot meni siinä kohtaa aika lailla täysin. Lukeminen on edelleen vaikeaa. Miten ihmeessä hankin itselleni uuden ammatin, jos en pysty edes lukemaan kunnolla. Apua on siis turha odotella. Tulevaisuudesta huolestuminen ei ainakaan auta siinä, että malttaisi olla kärsivällinen.