Toipuminen kyllästyttää. Loppusuora on näkyvillä (tällä erää), mutta pitkältä se on viime aikoina tuntunut. Taannoisten niska ja olkapää ongelmien jälkeen oikea käsi on ollut särkevä ja voimaton. Eniten se haittaa kepittelyä - kun ei ole enää riittävästi voimaa siihen. Tilanne on viime päivinä vain huonontunut, ja nyt käsi väsyy jo ihan tavallisistakin toimista kuten puhelimen näpyttely tai syöminen. Ehkä joku lihasjumi. Hieroja olisi tarpeen, mutta enpä taida uskaltaa. Jostain syystä juuri tuo heikkouden tunne on vaikea kestää. Aika pienistä asioista palaa pinna tällä hetkellä. Osaltaan hermoja raastaa myös evakkon jatkuminen, kun on koko ajan otettava muut huomioon. En ole tottunut sellaiseen.
Asumiseni normaaliin kiertokulkuun kuuluu usein tapahtuva vaeltelu jääkaapin ja sohvan välillä. Täällä ei ole sohvaa (myönnän, että kova ikävä on jo - asumusero on selvästi tehnyt tehtävänsä ja jatkamme ihan varmasti yhdessä vielä vuosia!), ja jos täällä otat edes askeleen keittiön suuntaan, niin heti tulee kysymys, että "mitä etsit?". En välttämättä aina ole hakemassa jääkaapilta oikein mitään, mutta ajankuluksi tulee piipahdettua sillä suunnalla. Toipumistilanteessa pikkuasiat korostuvat entisestään kun ei pääse lähtemään mihinkään. Tähän tulee toivottavasti helpotusta jo ensi viikolla autoilun muodossa. Voi tosin olla, että joudun vain ajelemaan ympäriinsä, kun pitempi kävely ei varmasti tule edelleenkään sujumaan, niin huonolta se tällä hetkellä näyttää.
Lisähankaluuksia aiheuttaa se, että tavaroista on käytetettävissä vain pieni murto-osa. Usein joutuu toteamaan, ettei ole mukana, kun jotain tavaraa tai vaatetta etsii. Olen käynyt kotona viikottain paikkoja tarkastamassa, joten sen puolen sieltä voisi ottaa mukaan jotain tarvittavaa, mutta ongelma on, että mikään ei ole paikallaan. Tavarat on pakattu laatikoihin, ja laatikot peitetty ja teipattu tiivisti muovilla. On niissä epämääräisiä kirjoituksia sisällöstä, mutta tietyn tavaran löytyminen on silti melkoista hakuammuntaa. Tänään on kyllä etsittävä sieltä salikengät ja jumppavaatteet. Paluu kuntosalille tapahtukoon heti ensi viikolla, jos vain lupa heltiää.
Muutenkin toipumisen hitaus ärsyttää, vaikka ihan hyvin tiedän, ettei tämä ole mikään pikamatka. Kivut eivät vaan ota kunnolla oietakseen ja molemmat etureidet on edelleen tunnottomat - polvesta nivuseen. Alueet on laajoja, ja tunnottomuuden lisäksi molemmat on kosketusarkoja. Merkillinen yhdistelmä. Pienikin tärähdys tai suihkuvesi aiheuttaa kipua. Tunnottomuuteen on jotenkin alkanut jo tottua, mutta kosketusarkuus on haitta. Arkuudesta huolimatta olen onnistunut hankkimaan reiteeni kymmenen senttisen verinaarmun tietämättä yhtään, että mihin se olisi voinut osua. Ilmeisesti tunnottomuuden bonustuote.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti