Lukeminen on mainio tapa oppia jäsentämään ympäröivää maailmaa muustakin kuin omasta näkökulmasta. Omat luvut on viime aikoina olleet valitettava yksipuolisia (some vie leijonanosan). Lukemattomien kirjojen pino kasvaa, ja sitten tulee paineita siitä, ettei tule luettua tarpeeksi vaikka selvästi pitäisi. Huomaathan, että kaikesta voi aina tehdä vaikeaa. Oikeastaan pelkään, että itsestä ja omista ajatuksista kirjoittaminen (lukemisen sijasta) kohdistaa huomioni liikaa sisälle päin, kun sitä olisi ehkä parempi suunnata itsestä poispäin. Ei se silti niin yksioikoista ole, vaan päinvastoin kun yleensä sanotaan, niin joskus on ensin katsottava lähelle ennen kuin pystyy näkemään kauas.
Taannoisena päivänä havahduin siihen, että tietokone oli ollut päällä toista kuukautta yhtä mittaa. Aina vain läpännoston päässä käyttövalmiudessa. Katsoin asiakseni sammuttaa sen samana iltana hyvissä ajoin. Mihinkään some-paastoon en ole ryhtymässä, mutta ei ole hyvä, että on kaiken aikaa tiedettävä kaikki heti. Päivitysten ja kirjojen lisäksi pitäisi lukea monipuolisesti erityyppisiä tekstejä. Oman elämän tärkeys ei välttämättä muuten hahmotu oikein. Suhteellisuudentaju on tärkeä taito. Itse olen saanut siitä hyvää oppia lähiaikoina; en kirjasta, mutta kirjoitetusta tekstistä kuitenkin. Tervetullut muistutus, joka pisti omat vaikeudet vähän pienempiin raameihin, ja hyvä niin.
Some-päivityksiä seuraamalla näkee usein elämästä joko äärimmäisen synkkyyden tai sitten kohokohdat. Harmaudesta on vaikea saada aikaan kiinnostavaa postausta. Negatiivisen postauksen perään on nettiketin mukaan laitettava vähintäänkin toivoa ilmentävä hymynaama. Joka tapauksessa suurin osa päivityksistä on positiivisia, joten oman elämän puutteet saa sieltä helposti silmilleen - on intoilut loman alkamisesta, on hehkutusta uuden työn löytymisestä, lapsista, lemmikeistä, juhlista, urheilusuorituksista, konserteista, matkoista, vuosipäivistä... - kaikesta sellaisesta mikä on niin kaukana omasta elämästäni. Kadehdinko? Joskus, mutta yllättävän harvoin. Kun ei haikaile liiaksi sellaisten asioiden perään joita ei voi saavuttaa, niin myös katkeruutta aiheuttavalle kateudelle jää silloin vähemmän jalansijaa.
Totta kai haluaisin monia noista asioita omaankin elämääni, mutta olen aikoja sitten hyväksynyt, että monet keskiverto elämän kiintopisteet eivät ole minua varten. Eniten joutuu ehkä taistelemaan oman elämän arvokkuuden puolesta. Monenlaista asennetta tulee vastaan. Joutuu miettimään, että onko minun erilainen elämäni yhtä arvokas kuin keskiverto elämää suorittavan elämä? Suurin taistelu ei kuitenkaan ole siinä mitä muut tilanteesta ajattelevat - vaan se, että kyseenalaistan sen itse toisinaan. Vähän niin kuin kaivaisi itselleen ansakuoppaa.
Minua varten on aina ollut erilainen polku, ja uskon kyllä, että minulla on riittävästi voimaa sen polun kulkemiseen - mitä tahansa se eteeni vielä tuokin. Pitkällekään eteenpäin katsoessa, en millään pysty näkemään itselleni helppoa polkua kuljettavaksi, mutta mielenkiinnolla silti odotan miten asiat järjestyvät. Jos mietin mitä minulla on - ja mitä puuttuu - verrattuna moniin muihin, niin en pysty osoittamaan kovin montaa syytä jatkaa elämääni, mutta minua ajaa silkka uteliaisuus. Uteliaisuus elämän merkillisyyteen. Haaveissani siintää jo elämän kumpu-teorian myötäle! Voin melkein tuntea muutosten tuulten puhaltavan. Toisina päivinä uskon siihen oikein vahvasti. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti