Kriteerien mukaan

Monta kertaa olen tuskaillut avunsaannin vaikeutta. Erityisesti hämmästyttää miten yksin tavallinen aikuinen ihminen jää tilanteessa, jossa kyky hoitaa arjen askareita on syystä tai toisesta alentunut. Pitkäaikaisen sairauden yhteydessä apua on saatavissa paremmin, mutta monet toipumiset eivät ole kriteerien mukaan pitkäkestoisia. On se silti raakaa olla monta kuukautta sairaana ilman apua siivoukseen, apteekkiin ja kauppaan. Ei välttämättä ole edes tietoa tilanteen kestosta. Täysin yksin olevien joukko on ehkä harvalukuinen, sillä monella on joku joka voi auttaa, mutta sen varalle ettei ketään tosiaan ole, pitäisi olla rakenteet ja valmius ottaa tilanteesta koppi. En uskalla edes ajatella mitä avun puutteesta pahimmillaan seuraa, mutta helposti siinä ainakin vaarantuu leikkaustulos tai toipuminen viivästyy kun joutuu venymään suorituksiin, joita ei pitäisi tehdä.

Sairaaloilla on tietysti velvollisuutensa katsoa sen perään ettei ihminen jää kotiutuksen jälkeen heitteille. Käytännössä olen törmännyt sen osalta monenlaisiin ratkaisuihin. Osassa on yritetty tosissaan löytää jatkoapua, ja törmätty sitten ei-oohon. "Ei meillä ole sellaisia palveluita", on sanottu sosiaalipuolelta. Jossain asia on ratkaistu nakittamalla vastuu jatkosta toiselle sairaalalle. Joskus on annettu käteen lista yksityisistä palveluntarjoajista. Tiedän. Rahalla voi ostaa monenmoisia palveluita. Olen myös saanut mukaan numeron sosiaalityöntekijälle. Ulkoistus sekin. Lähettää nyt uupunut toipilas kotiin numeron keralla. Paperissa lukee päivät ja soittoajat. Soitat ja varattua tuuttaa. No ehkä seuraavalla soittoajalla sitten jo tärppää. Akuutti tilanne ei odota soittoaikaa. Ehkä toipilas viruu silloin sohvallaan eikä jaksa enää edes ajatella soittamista. On eri asia taistella täysissä voimin kuin sairaana.

Minä en soittanut sosiaalityöntekijälle, sillä siihen minulla ei ollut voimavaroja eikä aikaisempien kokemusten pohjalta minkäänlaista luottoa avun saamiseen. Olen siis taas tälläkin akuutin avuntarpeen kierroksella heittäytynyt yhä ikääntyvämmäksi käyneen tukiverkkoni varaan. Luottanut kiireisiin sukulaisiin ja naapuriapuunkin. Olen ollut menemättä mihinkään oman mieleni mukaan. Miettinyt, että tohdinko pyytää kyytiä postiin, apteekkiin tai parturiin, ja jättänyt pyytämättä kyytiä moneen muuhun. Avustajia on onnekseni löytynyt. Se tässä kai eniten häiritsee, että apu on ollut kiinni onnekkuudesta. Tuntuu myös ikävältä olla vaivaksi, mutta minä olen hengissä ja voin hyvin. Ei siis hätää tällä kertaa. Tämä on viimeistään ollut herättävä kokemus. Tulevaisuutta täytyy varmistella paremmin, sillä nämä tilanteet eivät ilmeisesti ole kohdaltani loppu.

Minulle ehdotettiin viime syksynä kuntoutuksessa henkilökohtaisen avustajan hakemista. Kaikilla keskustelukerroilla olin sitä vastaan, vaikka joudun pyytämään apua raskaisiin tai vaikeasti tavoitettaviin kotitöihin niin matalalla kuin korkeallakin. Joudun jaksottamaan arkitoimia tai sitten olen vähin äänin luopunut tekemästä niitä. Luopunut harrastuksista. Todettiin, että minulle jäisi voimavaroja muuhun, jos arki sujuisi helpommin ja kivuttomammin. Olisi ehkä voimia osallistua enemmän. Käsien toiminta on jatkanut hidasta heikkenemistä ja huoli pärjäämisestä on hiipinyt mieleeni. Silti on vaikea hyväksyä, että vieras ihminen tulisi auttamaan minua. Koti on yksityisyyden keskus. Sanoin viimeisellä kuntoutusjaksolla toimintaterapeutille, että minun pitää saada pää kuntoon ennen kun voin pyytää sellaista apua. "No, niin kyllä pitää!" - terapeutti totesi napakasti. Päädyttiin lopulta siihen, että papereihin kirjattiin suositus henkilökohtaisen avustajan harkitsemisesta.

No, mutta... kuntoutuksen sosiaalityöntekijä soitti suostumuksellani vammaispalveluihin ja kertoi tilanteestani. Sieltä otettiin myöhemmin yhteyttä. Sovittiin kotikäynnistä ja palvelusuunnitelman tekemisestä. Heillä oli yllättävän paljon tietoja minusta; oli lääkärintodistusta ja diagnoosilistaa, vaikka en ole koskaan ollut vammaispalvelun asiakas. Olin joskus aiemmin tehnyt sinne hakemuksen, mutta vetänyt sen pois jo ennen käsittelyä. Paperit kuitenkin jäivät. Suunnitelman myötä todettiin palveluntarve. Minulle myönnettiin henkilökohtainen avustaja, joka avustaa minua joitakin tunteja viikossa. Tilanne tuli eteen äkkiä eikä pääni tosiaan ole kunnossa tähän. Olen ollut perumassa koko juttua jo ainakin sata kertaa, mutta sitten mietin, että onko minulla oikeutta olla ottamatta tarjottua apua vastaan, ja pyytää sitten sama apu ikääntyvältä ja työnsä jo tehneeltä tukiverkoltani? Ei ole, joten minä kunnostan nyt päätäni seuraavat ajat ja hyväksyn sitten tilanteen.