Viime vuodet on karaisseet minua enemmän kuin olisin uskonut, mutta rollaattori on silti säilynyt hyvin lähellä omaa rajaani. Kuitenkin sen verran toisella puolella, etten ole antanut sen estää kulkemistani. Rollaattori luo mielikuvan vanhuudesta eikä se tietenkään tunnu oikealta minun ikäisenäni, vaikka minua monet vanhuudelle tyypilliset vaivat kiusaavatkin. Mielikuva johtuu sekä markkinoinnista että katunäkymästä, joissa ei juuri nuorempaa käyttäjäkuntaa näy. Saan osakseni erilaista kohtelua kun käytän rollaattoria. Jostain syystä kävelytuen ajatellaan heikentävän samalla myös älyllisiä valmiuksia. Uskon, että myös osa vanhusikäisistä taistelee rollaattoria vastaan tästä syystä. Hulluinta on, että jopa osa tutuista kohtelee minua erilailla. Tietävät, mutta eivät silti usko, että minä olen minä myös lykkyrin takaa. Mielikuva on tietoa voimakkaampi.
Erityisesti kotikulmilla lykkiessä olen mukavuusalueeni ulkopuolella. Vastaan tulee vieraita, mutta ulkonäöltä tuttuja ihmisiä. Isohkosta alueesta huolimatta täällä kyllä tiedetään kuka kukin on, ja jos ei tiedetä niin sitten kysytään ja kerrotaan. Ihan varmasti on minunkin menoani katseltu ikkunoista ja ajateltu, että ”voi sentään, onko hänkin mennyt nyt noin huonoon kuntoon.” Naapuri nauroi makeasti kuullessaan arvioni asiasta, mutta myönsi sitten, että niin se kyllä taitaa olla. Vielä muutamia vuosia sitten koin kiusalliseksi jopa kävelykepin käyttämisen. Näin jälkeenpäin voin painokkaasti sanoa, että minun olisi pitänyt ehdottomasti käyttää jotain kävelyn apuna. Kenties rollaattori olisi ollut oikea valinta, mutta siihen minulla ei olisi silloin ollut henkisiä voimavaroja, jotka ovat onneksi karttuneet samaa vauhtia fyysisen heikkenemisen myötä.
Nyt minulla on ihan kelvollisesti toimivat jalat, mutta kaatumisriskin vuoksi on perusteltua käyttää rollaattoria. Kävely on kuitenkin tuntunut myös muuten helpommalta sen kanssa, sillä se lisää vartalon hallintaani. En olisi uskonut, sillä minulla on kyllä ollut rollaattori lainassa ennenkin, mutta tämä on ensimmäinen, jolla pystyisin jopa hieman kevittämään jompaakumpaa jalkaa, jos siihen olisi tarvetta. Eli lykkyrillä on väliä. Kävelyyni pitääkin heti toipumisen jälkeen alkaa puuttua. Toivottavasti fysioterapian kautta löytyy konsteja siihen. Vanhasta - 37 vuoden - tottumuksesta, ja myös lantionseudun virheasennoista johtuen ylävartalo pyrkii yhä vaan taittumaan lantiosta eteen, mutta nyt kun kaularangan epävakaus on poistettu, niin voi rohkeammin yrittää korjausta. Rollaattorin käyttö on myös poistanut ne olkapäiden ja käsien vaivat, jotka ilmenivät kävellessä. Ilmeisesti se auttaa kun kädet eivät roiku vapaana.
Kävelyn helpottuminen ei tarkoita sitä, että olisin ottamassa rollaattoria pidempiaikaiseen käyttöön, mutta vaihtoehtona se täytyy pitää mielessä jalkojen heikkenemisen varalta. Varsinkin nyt kun lonkka on alkanut taas oireilla. Mielessä on käynyt ortopedin sanat lonkkaleikkauksen jälkeen. Spontaani vastaus lonkan kestävyydestä oli 5 vuotta. Sittemmin arviota on siistitty. On sanottu, ettei sitä voi tietää tai että toivotaan sen kestävän vaikka 20 vuotta. En kuitenkaan ole unohtanut ensimmäistä arviota, joka oli kenties arvioista rehellisin. Siihen nähden on kulunut jo yli kaksi vuotta eikä nämä alkaneet vaivat siten olisi mikään hämmästys. Tosin niissä nyt voi olla kyse ihan muustakin, mutta kepeillä en usko pystyväni enää kävelemään - olin nimittäin yhdellä kepillä ulkona viime viikolla ja totesin taas, että toiseen käsistä ei keppi enää käy ja toiseenkin huonosti.
Tämä tarina rollaattorista, kohtelusta, tilanteesta ja ehkä myös oman tilanteen häpeämisestä kumpusi kautta rantain jutusta, jonka näin Ylen nettisivuilla (2.3.2018). Siinä haastateltiin lentokoneturmassa loukkaantunutta Ulrika Björkstamia, jolla oli mielestäni hyvä neuvo annettavaksi: ”Jos huomaat tuijottavasi - hymyile”. Juuri noin, hymyllä, toivoisin myös itseäni kohdeltavan, vaikka tuijottaminen ei sinällään enää nykyisin ole minulle mikään iso ongelma. Tosin kaulurin kanssa kulkiessa siihen on taas törmännyt enemmän. Kauluri ei kuitenkaan ole minun ominaisuuteni, joten sen tuijottamisesta en kärsi samalla tavalla kuin kävelyyni aikanaan kiinnitetystä huomiosta. Niistä ajoista johtuen minulla on kuitenkin aika herkkä vaisto tuijottamista kohtaan. Kenties se pohjimmiltaan vaikuttaa myös lykkyrin kanssa tuntemaani kiusaantuneisuuteen.
Minusta on hienoa, että apuvälineitä löytyy. Minäkin olen pian hankkimassa senioriskootteria liikkumiseen. Se ei ehkä ihan vielä ole ajankohtainen, mutta yleisesti ottaen liikuntakyky on mennyt niin huonosti, että jopa rollaattori meinaa olla liian raskas.
VastaaPoista