Syyskuu on jo pitkällä. Olen ollut viime päivinä - viikkoinakin - paljon liikkeellä. Epämääräisenä ajatuksena lienee kerätä liikettä talteen syksyn ja talven varalle. Voihan sitä yrittää, sillä syksyn tullen voin sallia itselleni enemmän vapauksia lepoon. Ajatuskulku saattaa olla vähän nurinperinen moneen muuhun verrattuna. Useinhan sitä palataan liikunnan pariin syksyllä, mutta lämmössä ja valossa kulkeminen sopii minulle paremmin. Myös mielen levottomuus ajaa kulkemaan, sillä ajatus rullaa paremmin kun maisema vaihtuu. Minulla on ollut paljon sulatettavaa nykytilanteen hyväksymiseen. Pitäisi keksiä miten tästä eteenpäin. Tietenkin voisin hyväksyä sen, ettei ratkaisua ole, ja vain sietää sen minkä päivä tullessaan tuo. Se ei vaan kuulosta kovin hohdokkaalta. Passiivista se ainakin on.
Ehkä se on jopa luovuttamista. Minulla on kuitenkin tunne siitä, etten pysty mitenkään vaikuttamaan oman elämäni kulkuun. Monet oleellisista langoista, kuten hoitolinjaukset, ovat muiden käsissä, eivätkä ne linjat ole kovin toimivia. Kaikki omat yritykseni vaikuttaa ovat kuin ilmaan huitomista. Se pätee jostain pirullisesta syystä muuhunkin elämääni. Muista valinnoista voin syyttää enemmän itseäni ja ottaa jatkossa riuskemman otteen elämäni kulusta. Liikkumistani kannustamaan hankin jokin aikaa sitten aktiivisuusmittarin, vaikka jossain vaiheessa vannoin, etten enää sorru mittalaitteisiin, sillä ne saattavat helposti potkaista minut yli oman suorituskykyni rajan. Tuntui kuitenkin, että tarvitsin jotain kannustinta muutokseen.
Juuri nyt olen vaiheessa, jossa kuljen (enimmäkseen kävellen) siitä huolimatta, että kaikki merkit kehossa huutaa pitämään kokonaan taukoa. Nilkan kipu on muuttunut päivittäiseksi. Kauas taakse on jäänyt se vaihe, jossa liikunta tuottaa terveyttä. Ei tuota. Se tuottaa kipuja liikkeessä ja kipuja sen jälkeen. Tällä viikolla askel parempaan suuntaan oli paluu altaaseen. Ei vielä omatoimisesti, mutta allasterapian muodossa. Vesikävelyllä ja käsien kuntouttamisella aloitettiin. Fysioterapia oli elokuun tauolla ja allasterapia keväästä saakka. Ehdin jo odottaa niiden paluuta. Allas tuntui pitkästä aikaa mukavalta, mutta käsi ja lonkat kipeytyivät ihan kunnolla. Toisaalta nilkka ja polvi eivät rasittuneet lisää, ja lonkatkin tekeytyivät päivässä. Jos kuitenkin katsoo mitä mittarini terapia-ajasta tuumasi, niin se tuskin edes huomasi levosta poikkeavaa toimintaa.
Syksy tuo tullessaan useampia käyntejä lääkärien ja hoitajien vastaanotoilla. Ihan ensimmäisenä tulee käynti kuulontutkimuksessa ja korvalääkärillä. Se on tulevalla viikolla ja vähän jopa jännittää, sillä minulla on tunne siitä, että pärjään yhä huonommin kuuloni kanssa. Pelkään siis, että ainokaisen kuulevan korvani tilanne huonontunut. Valuminen äänettömään maailmaan hirvittää minua ihan tosissaan. Se että elämästäni katoaisi jossain vaiheessa kyky keskusteluun sekä tällä hetkellä tärkeinä pitämäni ajanvietteet kuten musiikki ja äänikirjat. Pelkästään tämä nykyinen tilanne aiheuttaa lähes päivittäin noloja ja outoja tilanteita sekä säpsähtelyä kun kuulemattomalta puolelta lähestyvät ihmiset ja autot pääsevät liian lähelle ennen kuin havaitsen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti