Valojen aika

Tällä viikolla kävin sairaalan fysioterapeutin vastaanotolla tulevaan kaularankaleikkaukseen liittyen. Käynnin tarkoituksena oli kartoittaa tämän hetken tilannettani. Tarkasteltiin kipujen ja tuntopuutosten sijainteja. On sitten vertailutietoa leikkauksen jälkeistä aikaa varten. Kuulin erilaisten oireiden (esim. huimaus tai huonovointisuus) mahdollisista syistä ja sain keinon noissa tilanteissa kokeiltavaksi. Sitä ehdin jo kokeilla, mutta totesin hämmästyneenä sen aiheuttavan sydämen epämukavaa tykytystä. Saattoi se olla sattumaakin, sillä ei ole epätavallinen oire tuokaan. Kuulin myös varoituksen siitä, että jos ilmenee merkkejä pidätyskyvyttömyydestä tai virtsaummesta, niin tiedän suhtautua oireisiin vakavasti. Onhan se pysäyttävää kuulla noista, mutta ehkä minun olisi pitänyt kuulla niistä jo joskus aiemmin, kun kaularangan instabiliteetista on tälläkin kierroksella tiedetty jo yli vuosi. Puhumattakaan tietysti siitä, että kaikki riskit on oikeasti olleet olemassa aina.

Samalla tulin tiedostaneeksi monia pieniä oireita, joita en yleensä juuri noteeraa. Ne ovat ilmaantuneet hiljalleen vuosien saatossa, jolloin niihin tottuu samaa tahtia kuin niitä tulee. Tällaisia on vaikka käsien kömpelyys, kehon lämmönsäätelyn epäkunto tai käsiin ilmaantunut väsymys jostain olemattomasta rasituksesta. Esimerkiksi viimeksi huomasin pidempää matkaa ajaessani, että kädet väsyi ratista kiinnipitämisestä siinä määrin, että niitä piti lepuuttaa vuorotellen. Samoin tuota heikotusta tai huimausta tulee ja menee joka päivä, mutta en koskaan ajattele siitä mitään. Tuskin edes huomaan. Tilanteesta riippuen oikaisen vain rankaa, pysähdyn, istun tai otan katseella kiintopisteen jostakin. Odotan, että maailma hidastuu taas paikoilleen tai että heikko olo väistyy. Nuo oireet eivät ole yksittäisenä tapahtumana tai voimakkuudeltaan sellaisia, että olisin hakenut niihin apua, mutta kun niitä miettii yhtenä kokonaisuutena, niin kuva muuttuu.

Mutta se noista nyt tällä kertaa, sillä matka jatkuu. Synkkä marraskuu on vihdoin voitettu ja valojen aika on taas täällä. Se auttanee muuttamaan hyvät aikomukset teoiksi. Esteeksi saattaa tosin muodostua kiire. Katselin kalenteria ja totesin, ettei siinä ole montaa kokonaan vapaata päivää. Ei ainakaan ennen joulunpyhiä. Kalenterin tiivis asettelu johtaa yleensä kipujen aktivoitumiseen, joten olisi kannattanut tehdä asioita aiemmin. Toisaalta marraskuu oli kipujen osalta vaikeampi kuin pitkään aikaan, joten ehkäpä suon itselleni vähän armoa. Minulta kysyttiin taannoin, että voisinko antaa itselleni armoa ja vastata kysymykseen jotain muuta kuin ehkä. Silloin vastasin, että mahdollisesti, mutta nyt on tultu tuohon pisteeseen. Minä, Tuulikki, olen antanut armon käydä oikeudesta. Tekemättömät työt voivat odottaa.

Joulukuun listalle kuuluvat edelleen jatkuvat allas- ja fysioterapiat. Lisäksi heti huomenna on lääkäriaika tai oikeastaan kaksi (on siis tupla-aika ortopedeille) ja muitakin sovittuja tapaamisia. Myös kuntoutusjakso numero kolme kuuluu kuun ohjelmaan, joten saapa nähdä missä kunnossa tästä kaikesta selvitään. Tuo kuntoutusjakso saattaa jäädä viimeiseksi jaksokseni ainakin Ortonissa. Siellä kun ei enää ensi vuonna saa Kelan kuntoutusta järjestää. Aloitetut voidaan tosin viedä loppuun, mutta leikkauksen takia en viimeiselle jaksolle pysty suunnitellusti osallistumaan. Sille on kyllä ollut tarkoitus hakea jatkoaikaa, mutta en tiedä miten se järjestyy.