Viikkoa vaille

Huomenna alkaa tämän vuoden viimeinen ponnistus. Vuorossa on kuntoutusjakso numero kolme. Sen kun vielä jaksaa, niin sitten voi levätä hyvällä mielellä. Voi nostaa vaikka jalat pöydälle jos siltä tuntuu. Mietin (vain vähän harmistuneena), että vaikka en ole joulumatkaaja, niin saatan silti päätyä jouluruuhkiin paluumatkalla kuntoutuksesta. Lisäksi tulee vielä ankara rangaistus: Ruokaostokset on tehtävä aatonaattona. Joulumatkailua ja kaupparyysistä olen onnistuneesti vältellyt jo pari kymmentä vuotta. Onni onnettomuudessa on, että nykyisin pitkässäkin kassajonossa notkuminen pitäisi olla jalkojen puolesta mahdollista. Ehkäpä on tullut aika kokea kassajonon jouluriemu. Luulen, että siinä lajissa käytetään kyynärpäitä siihen tahtiin, että tarkkana saa olla, ettei tule ylikävellyksi.

Tuo ylikävelyn uhka ei muuten ole vitsi vaan minun todellisuuttani. Jostain syystä ihmiset ei näe minua. Välillä täytyy oikein nipistää itseään, että olenko varmasti olemassa. Kautta vuosien kaikissa yleisötapahtumissa on käynyt niin, että jos jään seisomaan paikalleen niin tuossa tuokiossa joku iskee kannat varpailleni ja parkkeeraa ahterinsa naamani eteen. Tähän mahdollistaa kokoero minun ja valtaväestön välillä. Se ei ole mikään viehättävä tilanne. Kerran noin voisi tapahtua kenelle tahansa, mutta minulle näin käy poikkeuksetta joka kerta. Ei ihme etten tykkää yleisötapahtumista. Aika usein tuo huomaamattomuus tulee esiin muissakin tilanteissa. Se on hämmentävää.

Vaikka joulu on vielä viikkoa vaille, niin voin jo todeta, että tänä vuonna jouluvalmistelut on jääneet minulta vähiin. En ole tehnyt joulun hyväksi mitään muuta kuin osallistunut erääseen lahjaan etänä. Sen lisänä sain eilen jonkun puuskan ja tein pari pitkään listalla ollutta siivoustointa. Se vaati minulta makaamista kylpyhuoneen lattialla, sillä minkäänlainen polviltaan tai kyykyssä olo ei näillä polvilla tule kyseeseen. Kovin usein en halua lattiatasolle joutua, sillä ylös pääseminen vaatii ryömintää jonkun nousuavuksi kelpaavan huonekalun luokse. Puhelimen otin mukaan lattialle siltä varalta, että olisin joutunut ongelmiin. Ensimmäinen nousuyritys epäonnistuikin ja aiheutti jo muutaman ylimääräisen sydämenlyönnin. Siinä joutui taas kohtaamaan oman vajavaisen toimintakyvyn eikä sitä ole kovin helppoa hyväksyä. Lopulta homma hoitui, mutta eivät ole mitään arjen tehtäviä nuo.

Tosiaan huomenna sitten kuntoutukseen. Pää lyö aikalailla tyhjää odotusten suhteen. Ehkäpä siitä tulee paljon liikettä sisältävä viikko. Se olisikin tarpeen, sillä hyvin vähän olen viimeaikoina tehnyt liikkumisenkaan suhteen mitään. Erityisesti toisen polven kipuilu vei tuossa aiemmin syksyllä kaiken innon käydä kuntosalilla. Kävely ja pyöräily eivät ole onnistuneet liukkauden vuoksi. Minä, entinen talvipyöräilijä, en uskalla enää ajaa pyörällä. Eikä edes vesiliikunta ole ollut nivelille kivutonta. Altaalla olen toki siitä huolimatta käynyt, mutta jotenkin hammasta purren. Tiedän ettei ole hyvä antaa periksi, mutta iski turhautuminen siitä, että mikään toimeliaisuus ei vaikuta saavan aikaan positiivista tulosta. Kaikesta yrityksestä huolimatta (tai sen vuoksi) kokonaistilanne on huononemaan päin, vaikka yksittäiset kohdat ovat saaneet apua osakseen. Seuraavalla vapaajaksolla (eli jouluna) täytyy istua alas miettimään uutta strategiaa kunnon ylläpitämiseksi.