Sittenkin hyvä

Lokakuu. Kohta olen jonottanut puolitoista kuukautta leikkaukseen. Aika on mennyt äkkiä, joten tällä tahdilla leikkaus tulee eteen nopeasti. Viime päivät on olleet hyviä. Olen ulkoillut paljon, sillä syksy on nyt parhaimmillaan. Eilen tein oman kaikkien aikojen kävelyennätykseni matkan mitassa. Tekopolvien taso on nyt siis ylittänyt (kävelyssä) alkuperäisten polvieni tason. Enpä olisi vuosi sitten uskonut pääseväni tähän pisteeseen saakka. Kipua ei juuri tuntunut reissun aikana polvissa eikä lonkissakaan, mutta heti kun pääsin perille ja istuin alas niin polvet jäykistyivät merkillisesti. Yritin niitä sitten vähän vetristää, ja päädyin lattialle. Ylös pääsy oli sellainen operaatio, että muistanpa taas pysyä pois lattiatasolta. Yöllä ja vielä tänään olen korjannut kävelyn satoa, sillä selkä ei oikein tykännyt, ja näin jäljistä päin myös jalat kipuilevat. Silti siitä tuli tunne taisteluvoitosta. Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö Larsen lopulta voittaisi tätä sotaa, mutta tästä taistelusta pisteet minulle.

Kokonaistilanne voisi olla paljon pahempikin. Tähän tulokseen olen tullut kun olen yrittänyt puolueettomasti arvioida tämän hetken tilannetta. Puolueeton arviointi on kyllä tässä yhteydessä aika ontuva yritys. Totesin kuitenkin, että vaikka minulla on päivittäin kipuja ja särkyjä jossain, niin kiputilanne ei tällä hetkellä ole sietämätön. Lukuisiin ja joka puolelle ruumistani ulottuviin vikoihin nähden minä pärjään hyvin. Etunani on koko elämän ajan harjoitettu taito elää kipujen mukana hetkessä; joko kärsiä niistä suuresti tai sitten nauttia kivuttomuudesta. Ymmärrän kuitenkin, että tilanteessani olisi mahdollista, että kipuja olisi koko ajan samalla tavalla kun nyt on huonompina aikoina. On siis pakko sanoa, että kaikista vaikeuksista huolimatta tämän hetken tilanne on sittenkin hyvä.

Tällä hetkellä vaikein tilanne on käsissä. Se on sitä myös hoidollisesti, sillä lukuunottamatta toiseen kyynärpäähän suunniteltua tekoniveltä, mitään suunnitelmaa ei ole. Luustoltaan poikkeavien käsien harjoittaminen on hankalaa. Liikeradat sekä kyynärpäissä että olkapäissä on vajaita eikä toimivia harjoituksia löydy. Olkapäiden osalta tutkiminen ja kirjaaminen on jäänyt joka paikassa hyvin ylimalkaiseksi, vaikka niiden sijoiltaanmenot on minulle päivittäisiä taisteluita. Kaikkiaan vikoja on niin paljon, että aika moni niistä ohitetaan merkityksettömänä, mutta minulle niillä ylenkatsotuilla(kin) vioilla on vähintään toimintaa rajoittavaa merkitystä. Viat ei poistu sillä, että ajatellaan ettei niitä ole; tai päättelemällä, ettei ne aiheuta subjektiivista haittaa; saati sitten kuvittelemalla, ettei kenellekään voi olla niin paljon vikoja. Larsenin syndroomassa voi olla ja on.

Joka kerta kun yhä useammin sijoiltaan menevä ja levossakin särkevä olkapää vaivaa niin se huolestuttaa enemmän kuin moni muu vaivoistani. Henkeä se ei sentään uhkaa, mutta toimintakykyni on tuosta kädestä riippuvainen. Leposärky on uudehko oire, ja kyseessä on paremman käteni olkapää. Täytyy toivoa, ettei se lakoa vielä tässä vaiheessa kun ei ole mitään mahdollisuutta saada sille apua. Myös suunniteltu tekonivel kyynärpäässä olisi onnistuessaankin kuin pisara meressä. Yhden osan vaihtaminen ei tule auttamaan käsien toimintaa kokonaisuutena. Kyse ei ole pelkästään olka- tai kyynärpäistä, vaan ongelmia on myös ranteissa ja sormissa. Tunto-ongelmat käsiin tulee ehkä kaularangasta saakka. On vaikea uskoa kunnolla toimiviin käsiin, mutta toisaalta enpä minä uskonut toimiviin polviinkaan. Kyynärpään protetisaatio on luultavasti hyvä ensimmäinen askel, jos käsiin saakka joskus edetään.