sunnuntai 22. lokakuuta 2017

On opittu ja luovuttu


Aika kiiruhtaa nopeasti editse. Minä olen pitkällä sairauslomalla enkä tee kovin paljon arkitoimien ja kuntoutuksen lisäksi. Ajan kuluminen hämmästyttää - on vaikea uskoa, että syksy on näin pitkällä. Olen sen verran hidas kaikissa toimissani, että pahin pitkästyminen on pysynyt loitolla. Erityisesti ajankulun huomaa saunakengistä. Kyllä, luit oikein! Kerran viikossa meillä on talossa yleinen saunavuoro, johon minäkin olen tämän vuoden puolella osallistunut. Sauna on talon ylimmäisessä kerroksessa. Sieltä on niin komeat näkymät, että saunaan kannattaa mennä jo pelkästään maiseman vuoksi. Valaistuksen, sään ja luonnon muuttuessa sieltä on alati muuttuva näkymä. Lämpö ja rentoutuminen kuuluu minulla kivunhoidon perusteisiin. Varsinkin lämpö on kuulunut siihen lapsuudesta lähtien, vaikken silloin ajatellutkaan, että miten lämpö auttaa. Kivulle löytyi sanat vasta paljon myöhemmin.

Lämmön lisäksi olen oppinut tykkäämään yhteissaunan yhteisöllisyydestä. Yleensä siellä on aina samat ihmiset ja sitä kautta osa naapureista on tullut tutummaksi. Saunassa ehditään kertoa omat kuulumiset siinä laajuudessa kuin kukin haluaa ja päivitellä asioita niin talontouhuista kuin muistakin jutuista. Sellainen edesauttaa asumismukavuutta ja luo ehkä jonkunlaista turvaakin, sillä äkkiä siellä huomataan, jos joku on pitempään pois. Kysellään toisilta, että onko poissaolijaa näkynyt liikkeellä ja niin pois päin. Nykypäivänä naapuruston yhteisöllisyys kerrostalossa ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys, mutta se miten ne saunakengät mittaa aikaa johtuu siitä, etten ehdi viikon aikana laittamaan niitä kaappiin - ensin ne kuivuu pari päivää, ja sitten ajattelen, että ei nyt enää kannata laittaa kun kohtahan niitä taas tarvitaan. Viikko kuluu aina hujauksessa. Siinä siis lojuvat koko viikon (eli aina) ovensuussa tien tukkeena.

Jotakuinkin vuosi sitten kotiuduin pitkältä sairaalareissulta eikä asiat ole sen jälkeen ollut entisensä. Mielessäni on korostunut sarja luopumisia, mutta enemmin niitä pitäisi ajatella muutoksina, sillä menneiden tilalle on huomaamatta tullut uutta. Tuohon yhteissaunaan osallistuminen oikein hyvänä esimerkkinä eikä se suinkaan ole ainoa. Elämä on luopumista. Lopulta luovutaan koko elämästä, mutta jo kauan sitä ennen ihmisiä ja asioita liikkuu molempiin suuntiin. Erilaisissa murrosvaiheissa liikettä on tietysti enemmän. Myös monet ihmissuhteet liittyvät tiettyyn tekemiseen tai ajanjaksoon. Eikä elämät yleensä muutu samaan tahtiin. Se tekee pysyvien suhteiden ylläpitämisestä vaativaa. Mitä vanhemmaksi elät niin sitä enemmän kohtaat luopumista myös perusasioissa. Jos elämä kulkee vaipoista vaippoihin niin sillä välillä on opittu ja luovuttu paljosta.

Minulla on edelleen menossa sopeutumisvaihe, sillä olen yrittänyt pitää kiinni asioista, joista täytyy vielä luopua. Nyt viimeisimpänä totesin, että joudun luopumaan myös tarhuroinnista. En vaan pysty siihen enää. Jätän siis taakseni yli 20 vuotta vanhan harrastuksen ja luotan siihen, että tilalle tulee jotain muuta. Monet taistelut ja kiukut täytyy käydä läpi ennen kuin muutokset hyväksyy. Monilta osin myös kiinnostuksen kohteet on mennyt uusiksi. Eräässäkin yleisötapahtumassa tajusin, ettei se voisi minua enää vähempää kiinnostaa. Olin ihmisten keskellä enemmän yksin kuin voin koskaan yksin kotisohvalla olla, vaikka ympärillä oli useampi tuhat intomielistä ihmistä kollektiivisine reaktioineen. Tunsin haikeutta siitä etten enää kuulunut siihen(kään) joukkoon. Toisaalta yleisön reaktioiden seuraaminen oli minulle ehdottomasti parasta antia koko tapahtumassa.

Tämän vuoden murroksen ylivoimaisesti vaikein luopuminen on liittynyt näkökykyyn. Se on oikeasti ottanut koville hyväksyä, että osaan lukea enää korkeintaan auttavasti. Tuntuu todella oudolta taantua jo osatussa perustaidossa. Nyt lasien ja apuvälineiden turvin olen pakottanut itseni lukemaan sen verran kun siedän. Opettelen uudelleen ja samalla mieleen on noussut takaumia ensimmäiseltä kierrokselta. Tuli mieleen, että hoitamaton näköongelma selittänee sen miksi sekin prosessi oli silloin aikoinaan niin pitkä ja kivinen polku, että se vinoutti koko opintieni. Tänä vuonna monet asiat on saaneet selityksen.

Tulevaisuus on vieläkin täysin avoin enkä ole keksinyt sille mitään suuntaa tai suunnitelmaa. Terveystilanne on muutoksessa enkä tiedä mihin asemiin se lopulta hidastuu. Täytyy malttaa odottaa kuinka käy. Toivoa en juuri näe, mutta outo odotus, uteliaisuus ja mielenkiinto on herännyt tulevaa kohtaan. Kuvitelma seuraavasta viidestä vuodesta on täyspimeä. Ei ole edes aavistuksen varjoja. Asunkohan vielä silloin tässä samassa paikassa vai onko elämä jo kuljettanut muualle? Huolehtiminen ei auta lainkaan, vaikkei se tietenkään ole kokonaan vältettävissä. Se on varmaa, että jos on tulevaisuus, niin se järjestyy. Käykö siinä hyvin vai huonosti - sitä en tiedä, joten lienee paras ajatella siitä näin:

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti