Tasamaata

On ollut siitä harvinainen viikko, ettei siitä ole jäänyt paljon sanottavaa. Yleensä joku asia nousee hyvässä tai pahassa muiden ylle, mutta tämä on ollut näennäisen tasainen. Oikeasti viikko on sisältänyt koko kirjon elementtejä. Terapiaa, allasta, kipua, unettomuutta, naurua, teatteria ja ihmisiä. Olen taas (vaihteeksi) päätynyt siihen pisteeseen, että mietin, että kipulääkitykseen pitäisi tehdä muutoksia. En selvästikään oikein hallitse tuota tarvittaessa lääkitystäni. Pitkitän aina likaa - osoitan siinä kohdassa muuten kadoksissa olevaa optimistista luonnetta. Mutta kokonaisuutena arvioiden on ollut hyvä viikko, vaikka mikään ei nouse sillä tavalla esiin, että siitä riittäisi enemmälti kerrottavaa. Sen sijaan huomenna on edessä toinen kuntoutusjakso, joten tulossa on taas toiminnantäyteinen viikko, joka kenties herättää enemmän ajatuksia.

Mutta... perjantaina olin katsomassa teatteriesitystä. Se oli hintansa arvoinen ja oikeasti hauska esitys. Edellisestä käynnistä ehtikin jo vierähtää kolmatta vuotta. Etukäteen mietin pärjäämistäni, sillä esityspaikassa on paljon portaita ja muistini mukaan äänentoisto ei salissa ole ollut kaikkein parhain. En tosin ollut käynyt siellä 20 vuoteen, joten yritin hillitä tuomiotani. Ajattelin, että jos paikat olisi jossain piippuhyllyllä, niin pääsisi vähemmällä portaiden kulkemisella, mutta toisaalta kuulon ja näön puolesta olisi hyvä olla mahdollisimman lähellä lavaa. Lopulta se ei ollut valintakysymys vaan arvoitus, sillä en itse ollut hankkimassa lippuja. Paikat oli kuitenkin hyvät - eikä huonosta äänentoistosta ei ollut tietoakaan. Että sellainen muisti minulla on! Portaiden kulkeminen oli kyllä jäykkää ja varovaista puuhaa, kun ei ollut kaiteita. Onneksi oli kuitenkin matalat askelmat, joten niistäkin selvittiin.

Tuollaiset pienet arjesta poikkeamiset piristävät mukavasti. Nyt sitä taas tarvitaan kun käsillä on vuoden pimein aika. Tänä syksynä olen tietoisesti asennoitunut vastustamaan kaikenlaista mielen synkkyyttä. Hankin jopa äänikirjana runoja. "Ruislinnun laulu korvissani, tähkäpäiden päällä täysikuu..." ja sitä rataa. Eino Leinoa. Kuuntelen runoja niinä öinä kun en saa nukutuksi. Se estää ajatuksen askartelun kaikessa turhassa. Tiedä sitten, että onko mielen vahvistus auttanut, mutta ainakaan toistaiseksi pimeys ei ole aiheuttanut kiusaa. Ehkä pitkään puissa pysyneet lehdet ja viime aikojen upean aurinkoiset syyspäivät on auttaneet. Olen ottanut kuvia. Ilmeisesti siitä on tullut uusi harrastus. Puhelimeen on kertynyt keväästä alkaen vaatimattomat 490 kuvaa, joista suurin osa on räpsitty lähiseudulta. Olen alkanut katsoa ympärilleni sillä silmällä, että saisiko tuosta kuvan. Mitään tahtoa minulla ei ole kehittyä kuvaajana - en jaksa miettiä sellaisia. Se on vaan osoittautunut hyväksi lisäpotkuksi ulkoiluun.

Saapa nyt nähdä miten ulkoiluun riittää intoa jatkossa, sillä tällä viikolla saatiin ensilumi ja sitä myötä alkoi pyöreiden pikkukivien paiskominen jalkakäytäville. Minä tarvitsen jalan alle pitävää tasamaata eikä sitä ole saatavilla noiden kivien keskellä kulkiessa. Aiemmin viikolla ehdin vielä viimeiselle pienelle kävelylle. Kun sen lenkin päätteeksi laskeuduin pitkästä aikaa rantaan saakka, niin olin vaikeuksissa siellä olevien portaiden kanssa. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen kaipasin keppiä avuksi. Vaikeuksia on myös pyörällä liikkuessa, sillä olen joutunut taluttamaan sellaisia mäkiä, joita pääsin aiemmin ajamalla. Harmillista, että polvissa on havaittavissa pientä taantumaa. Sellainenkin ajatus kävi mielessä, että olikohan tuo minun viimeinen kunnon kävelylenkki koskaan. Ei pitäisi ajatella niin synkästi, mutta muistan kyllä kuulleeni sanat pieni halvaantumisriski koskien tulevaa kaularankaleikkausta. Painotus oli sanalla pieni, mutta joskus ne pienetkin riskit osuvat. En minä sitä silti pelkää. Tuleepa vain kaikenlaista mieleen.