Lupa puhua

Tuntuu tarpeelliselta miettiä tässä elämänvaiheessa - 38-vuotiaana - testamenttia, hoitotahtoa ja muita yksityiskohtia sen varalle, etten pystyisi enää itse tahtoani näistä ilmaisemaan. En tiedä miten paljon ihmiset yleensä ovat varautuneet äkilliseen terveydentilan muutoksen mahdollisuuteen, mutta ei se pahitteeksi olisi, sillä elämä on välillä pienestä kiinni. Esim. testamentin tekeminen on vain ja ainoastaan järkevää, jos jotain toiveita jaon suhteen on. Olen ajatellut jo pitkään, että "pitäisi" järjestää asiat, mutta käytännön toimiin en ole ryhtynyt. En tiedä miten lähellä rajaa itse oikeasti kävin viime vuoden polvileikkauksissa, mutta ne tapahtumat ovat muistutus siitä, että vaikeuksiin voi joutua yllättäen. Se antaa mietteille pontta, joka toivottavasti jalostuu toiminnaksi lähiaikoina.

Kantaa voi ottaa ainakin hautaustapaan ja perinnönjakoon. Nämä molemmat voi ratkaista monella eri tavalla. Erinäisten tositapahtumien perusteella olen huomannut, että ihmisillä on toisistaan poikkeavia tapoja saattaa läheinen viimeiselle matkalleen. Joskus taas pienestäkin perinnöstä taistellaan kynsin ja hampain. Ääritilanteissa asiat kärjistyvät, joten on kaikille helpompaa, jos edesmennyt on itse ilmaissut tahtonsa. Ongelmaksi muodostuu se, ettei kuolemasta tunnu olevan sopivaa puhua. Jos joku vanhuskin yrittää aiheesta sanasen sanoa, niin heti ollaan hyssyttelemässä, että "äläs nyt tuollaista puhu". Ennemmin teeskennellään, että matkaa on loputtomasti jäljellä, vaikka toisella saattaa olla pakottava tarve saada asiansa ilmaistuksi. Lienee totta, että jaettu huoli on puolikas huoli tässäkin asiassa. Ihmisillä pitäisi olla lupa puhua yhdestä oleellisesta osasta elämää. 

Tästä voidaan varmasti olla montaa mieltä, mutta itse ajattelen, että maallisen taipaleen jälkeen ihmiselämä jatkuu muistoissa niin kauan kun on yksikin ihminen joka hänen elämänsä ja tekonsa muistaa. Geenien tasolla elämä jatkuu ehkä paljon kauemminkin. On esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat pystyneet jättämään hyvin voimakkaan muistijäljen. Se, että me vielä muistamme ja arvostamme jonkun kaksi sataa vuotta sitten eläneen taiteilijan elämää tai muistamme edesmennyttä johtajaa niin hyvässä kuin pahassa, on poikkeuksellista. Suurimmasta osasta jää muistoihin jälki korkeintaan parin-kolmen sukupolven ajaksi. Toisten jälki jäähtyy heti kun käytännön asiat on hoidettu eikä se mielestäni ole sen kauheampi kohtalo kuin joku muukaan.

Omia toiveitani olen miettinyt lähinnä isojen linjojen tasolla ja lisännyt sitten pari pikantimpaa yksityiskohtaa. Hoitotahto pitää tosin saattaa niin yksityiskohtaiseen muotoon, ettei tulkinnanvaraa tahdosta jää. En ole vielä päättynyt, että onko sen muotona rasti ruutuun -lomake vai pitäisikö enemmin kirjoittaa vapaamuotoinen teksti. Jälkimmäinen voi helpommin jättää tulkinnanvaraa, jos ei ole huomannut huomioida kaikkea. Hautajaisten osalta vaatimattomuus on minun toiveeni. Jäännöstuhkan voisi ripotella luontoon, jos mahdollista. Näitä ja muita toiveita kannattaisi varmasti kertoa lähipiirille, ja varsinkin hoitotahto kannattaa tehdä kirjallisena versiona. Ehkä muutkin toiveet olisi hyvä olla kaiken varalta paperilla.