sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Mitä nyt sitten?


Hoidolliselta kantilta elämää tiiraillessa voi huomata sen olevan eräänlaisessa suvantovaiheessa. Nyt mietin suunnitelmaa siitä miten tästä pitäisi edetä. Sen verran olen edennyt, että olen saanut lääkäriajan terveyskeskukseen, jotta saisin lähetteen käsikirurgille etusormen alituisen sijoiltaanmenon ja kivun tähden. Lähetteestä on ollut jo aiemmin puhetta, mutta sen ajankohtaa on mietitty, koska on ollut niin paljon kaikkea muuta. No ajan terveyskeskukseen sain vasta toukokuulle. Sellaista se on. On toisaalta mukava vähän hengähtää ilman, että mitään erityistä on näköpiirissä, mutta mitään rentouttavaa elo ei tällä hetkellä ole. Kivut on tänä talvena ollut pahempia kuin pitkään aikaan. On tullut uusia vaivoja ja vanhat on aktivoituneet. Etenemismahdollisuuksia hoidon tasolla olisi, mutta mihin suuntaan.

Erityisenä murheena on kädet, joissa on laaja-alaista ongelmaa molemmissa olkapäissä, kyynärpäissä, ranteissa ja sormissa. Tuet auttaa kyllä jonkun verran kipuihin, mutta samalla ne tekevät käsistä kiistatta entistä kömpelömmät. Se aiheuttaa käsittämätöntä turhautumista kun yrittää jotain yksinkertaista asiaa, kuten vaikka ostosten saattaminen kassiin tai oven avaaminen avaimella, eikä vaan tahdo motoriset taidot riittää. Sitten kun lisätään liikerajoitukset ja tukien rajoitukset sekä voimien puute niin olen usein turhautumisen lisäksi melkoisessa pulassa.

Pitäisi varmaan vaan yrittää hyväksyä tilanne, kun muutakaan vaihtoehtoa ei oikeasti ole. Minun käsistäni, eikä muistakaan osista tule millään korjauksilla tavanomaisella tavalla toimivia. Kuntoutussuunnitelmassa minulle suositeltiin sopeutumisvalmennusta. Se on kai invalidiliiton kursseja, joka koostuu laitospätkistä. Ensin olin vähän mietteliäs, että olenhan minä sopeutunut jo vuosia sitten, mutta viime päivinä asiaa mietittyäni tajusin, että tosiasiassa minulla on huomattavia vaikeuksia sopeutua käsien ja sitä myötä arjen toimintakyvyn nopeaan huononemiseen, joten kenties pyrin vielä hakeutumaan valmennukseen.

Lähiaikoina on tulossa tekonivelkyynärpään "vuositarkastus", joka siis ottaa paikkansa noin puolentoista vuoden kohdalla, mutta niinhän sitä sanotaan, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Eikä ajankohdalla mitään väliä olisikaan, jos kaikki olisi kunnossa, mutta totuus tuosta leikatusta on, ettei sitä voi parhaalla tahdollakaan sanoa kunnossa olevaksi. Se ei tietenkään edesauta jatkohoidon saamista noille muille ongelmakohdille. Epäonnistuminen taitaa pelästyttää niin minut kuin ortopeditkin. Ja siitäkin huolimatta, toisen kyynärpään tilanne heikkenee koko ajan. Siinä kädessä myös olkapään kipu ja sijoiltaanmenot alkavat olla kestokyvyn rajalla. Eikä varmaan tarvitse edes mainita toisesta, koko ajan sijoiltaan olevasta olkapäästä, joka olisi jo pitänyt hoitaa. Se ei odottelusta parane. Päinvastoin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti