Rispaantunut ja rappeutunut

Sanoja rispaantunut ja rappeutunut käytettiin puhelussa, jossa kuulin olkapääni kunnosta, mutta se voisi kuvata kehoni tilaa muutenkin. Välillä on pakko äimistellä erilaisten isompien ja pienempien vikojen määriä. Isolta osaltaan ne ohittuvat yhden päivän aikana. Joskus ne tulevat taas uudelleen vieraaksi tai sitten niitä ei enää tapaa. Tämä sama toistuu päivästä päivään, milloin missäkin kohdassa tai useammassa kohdassa eikä ikinä ole täysin vaivaton olo. Ihan vaan tässä kirjoittaessani useammasta kohdasta tulee mietoa vikasignaalia, jotka ohitan yleensä ilman toimenpiteitä tai jos ovat oikein itsepintaisia, niin sitten voin vaihtaa vaikka asentoa tms.. Sitten kun on vielä perusvaivat, jotka jatkuvat samanlaisina tai voimakkuudeltaan vaihtelevina myöskin päivästä päivään, niin kyllä rispaantunut ja rappeutunut ovat oikein kuvaavia sanoja.

Olkapäästäni otettiin magneettikuva parisen viikkoa sitten. Lausuntoa en ole vielä itse päässyt lukemaan, mutta ortopedin niukka selostus koostui rispaantuneista jänteistä ja rappeutumisesta. Se jäi epäselväksi, että mitä osaa rappeutuminen koski vai onko peräti koko olkapää rappiolla. Jänteet eivät kuitenkaan ole kokonaan poikki. Lisäksi lapaluu (tiedän, että ainakin olkakuopan osalta) on vajaakehittynyt eli se on dysplastinen. Se ei liene yllättävää, jos henkilöllä on laaja-alainen luustodysplasia. Ortopedille se taisi olla uusi tieto. Se on kuitenkin jo käynyt ilmi olkapäästä aiemmin otetuista kuvista. Ehkä ortopedi ei vaan ole niitä katsonut. Tiedä sitä sitten, mutta kaikkiaan luurankoani on kuvattu niin paljon, että jonkun tietyn kuvan olemassa olon toteaminen useiden kymmenien joukosta saattaa olla haastavaa. No, joka tapauksessa ortopedi sanoi jotenkin niin, että tulokset vaikeuttaa suunnitelmaa. Niinpä jatko menee taas laajempaan pohdintaan.

Muuten viikko on ollut vaikea. Avustaja on ollut lomalla enkä halunnut ketään siihen tilalle, sillä ajattelin selviäväni mainiosti tämän ajan. Olen selvinnytkin, mutta ylisanat on syytä jättää käyttämättä. Käsistäni on tullut niin kömpelöt, että riski tiputtaa mitä tahansa on hälyttävän suuri. Kaupassakaan en enää yleensä uskalla lähteä kappaletavaroita esim. pihdeillä yrittämään. Silloin kun olen avustajan kanssa kaupassa, niin otan tietysti kaiken mahdollisuuksien rajoissa olevan itse, mutta olen sivusilmällä tulkinnut avustajan olemuksesta, että hän odottaa hetkellä millä hyvänsä minun jotain pudottavan. Välillä pelkkä hedelmäpussin irroittaminen rullastaan on työläs operaatio. Kahdeksan kilon puristusvoima kädessä on todella vähän eikä se ole noussut toivotusti. Toisen käden voimia taas heikentää merkittävästi metallituki, sillä se vie siitä kymmenisen kiloa voimaa pois, eikä voimat ilman tukeakaan ole edes lähellä normaalia. Nuo ovat sellaisia lukemia, jotka arjessa huomaa.

Lisäksi vasemmasta eli tekonivelleikatusta ja olkapäävaivaisesta kädestä on puristusvoiman lisäksi myös muut voimat kateissa. Niistä on tullut keskusteltua fysioterapeuttien kanssa tällä viikolla. "Oma" fysioterapeuttini on puhunut asiasta jo pidempään, ja minä olen myönnellyt, että joo-joo-olet-oikeassa. Sitten tällä viikolla minulla oli taas aika kyynärpään kuntoutuksen tiimoilta toiselle fysioterapeutille, jonka sanat sitten vasta jotenkin upposivat. Hän kysyi, että "no, onko käden voimat nyt paremmat vai huonommat kuin ennen leikkausta?" "Huonommat!" vastasin kuin itsestään selvyyden. Terapeutti piti merkitsevän (ja tajuntaan uppoavan) tauon ja jatkoi puhutteluun pitkäjänteisen työstä.

Olen toki tehnyt harjoitukseni, mutta tavoite ei ole ollut kirkas. Olen keskittynyt vain käden liikkuvuuteen ja tyytynyt siihen, että hyvin sujuu ja valmista on! En ole juurikaan ajatellut voimia ja sitä, että harjoittelun on jatkuttava edistyvästi, mutta tietysti niissä rajoissa jonka ranne ja olkapää sallivat. Olen jopa sortunut ajatteluun, että voimat palautuvat arkiaskareissa, mutta näin ei kohdallani ole, sillä olen tottunut toimimaan yhdellä kädellä eikä toinen käsi itsestään tule tekemään mitään asioita vaan se on aina tietoisesti otettava mukaan. Se on kuin kasvatustyö, jossa on hyväksyttävä opetettavan kömpelyys, hitaus ja epäonnistumiset.

Sain siis uudet ohjeet ja olen nyt aloittanut aktiivisen ja tietoisen toiminnan voimien hyväksi. Se ei tarkoita (ainakaan vielä) voimailua kuntosalilla vaan kuminauhajumppaa kolme kertaa päivässä. Syvä huokaus. Se on varsin tylsää hommaa. Niin tylsää, että tarvitsin vastapainoksi jotain vähän toiminnallisempaa. En tiedä kehtaanko edes kertoa mitä tapahtui, mutta päättele siitä kun sanon, että siihen liittyi vesisateiden jäljiltä jäinen latu ja huono taitotaso. Ymmärrät varmasti kuinka tämä toiminta päättyi. Aivan oikein, tämän vuoden kaatumiset neljä ja viisi ovat tosiasia. Näistä kahdesta selvisin onneksi mustelmilla. En vain jaksaisi hiiviskellä ympäriinsä kaikkea varoen. Tekonivelkuntoutujalle sitä paitsi suositellaan perinteistä hiihtoa. Se kun on niin lempeä laji, mutta ilmeisesti sekin on rispaantuneelle ja rappeutuneelle ruumiilleni liian räväkkää lempeyttä.