Kohtalo

Nyt on kaularangankin magneettikuva saatu otettua ja jään mielenkiinnolla odottamaan, että mitä niskassani oleva patti on syönyt. On se sitten mitä tahansa, niin toivon, että se näkyy kuvassa eikä lajista jää epäselvyyksiä. Se kohta, ja oikeastaan koko kaularanka, kuumotti miedosti tutkimuksen aikana. En tiedä kuvittelinko vain (ihan mahdollista, sillä olin niin väsynyt kun edellisen yön nukkuminen epäonnistui täysin, että nukahdin pari kertaa tutkimuksen aikana), mutta tuntui kun fiksaatiomateriaali olisi tosiaan ottanut vähän lämpöä. Nyt mielelläni jättäisin kaularangan odottamaan tuonempia koitoksia, jos vain oireet sen sallisivat. Olen nyt yrittänyt olla vähemmällä lääke lääkityksellä ja kaularanka on ehkä siksi oireillut enemmän. Eikä se totta vie ole ollut ainoa. Ei kaularangassa kuitenkaan ole erityisen kovaa kipua, mutta epämukavuutta, joka pakottaa vaihtamaan asentoa. Lisäksi automatkoilla kuopat ja töyssyt tuntuvat taas kipuna yläniskassa. Se on kyllä tosi outoa, sillä sellaista oiretta ei ole ollut enää viime vuoden kevään jälkeen.

Kun tulin ulos kuvauksesta, niin totesin, että Tyksin numerosta on soitettu kahdesti. Kaikista mahdollisista ajankohdista juuri siihen (lähes) ainoaan, jolloin en ole kiinni puhelimessani. Näin se yleensä menee. Soitto ilmensi kai sitä, että tasapainon on säilyttävä. Kun yksi asia jätetään taakse, niin uusi ilmaantuu. Sitten mietin, että tämä sama kohtaus näytelty joskus ennenkin. Se oli vielä tuossa samassa kuvauspaikassa, jossa en ole muita kertoja tainnut käydäkään. Silloin olin siellä muistaakseni lonkan magneettikuvassa ja kun tulin ulos, niin ällistelin, että Tyksin numerosta soitettu. Se oli olevinaan jotenkin outoa, että olin jo paikassa joka yritti tavoitella. Silloin ei kenelläkään olisi pitänyt olla minulle mitään asiaa, mutta nyt oli tietysti selvää, että ortopedi oli oletettavasti soittanut. Niin kuin olikin, kuten puoli tuntia myöhemmin kävi ilmi.

Sovittiin, että alkavalla viikolla matkustan jälleen Turkuun. Onpa siellä tullut ravattua niin usein tässä alkuvuodesta, että voisin yhtä hyvin muuttaa paikkakunnalle. Ehkä pitäisikin. Se on tavalla tai toisella kohtaloni - sellainen hullu tunne minulle tulee lähes aina kun käyn siellä. Olen saattanut siitä joskus jollekin mainita ja irvistellyt perään, että kuolen varmaan siellä leikkauspöydälle tai jotain, mutta koska moinen ajatus saa ihmiset kiusaantumaan, niin kenties sitten jotenkin hyvässä mielessä. Mutta, asiaan palatakseni, tapaan siellä joukon ortopedeja, jotta saavat ihmetellä minun ja olkapääni kummallista olemusta. Onhan se varmasti hyvä kuulla useampi näkemys tästä tilanteesta.