Niskalenkki

Luulin jo, ettei tämä marraskuu paha ole. Että kyllä tästä syksystä selvitään täydellä vauhdilla, mutta nyt kun alkaa tosissaan näkymään pimeyden merkkejä, niin ei vaikuta enää yhtä lupaavalta. Mieli pyrkii kohti maata eikä mikään huvita. Paitsi syöminen - se huvittaa liiankin kanssa. Sen sijaan liikkumiseen ei riitä intoa, kun ei saa potkaistua itseään liikkeelle. Yhtenä päivänä availin sängyn nukkumiskuntoon seitsemältä. Silloin oli pakko puhutella itseään tiukkaan sävyyn, että et todellakaan mene vielä petiin. Päivät on yhtä loputonta iltaa. Tämän kuluneen viikon olen käyttänyt palautumiseen kuntoutusjaksosta. On ollut laajasti kipuja ja jotain rintatuntemuksia. Ehkä lisälyöntejä - onhan niitä ollut tässä pitkin vuotta, mutta nämä on olleet aiempia häiritsevämpiä. Kuntoutus on yllättävän rasittavaa siihen nähden, ettei siinä jakson aikana tunne erityistä väsymystä, mutta jälkeen päin saa sitten keräillä itseään.

Aiemmin viikolla bongasin uuden ajan Kannasta. Siitä tuli nopeasti ohi vilahtanut pelontunne. Tiesin, ettei se ole leikkausaika - sen aika ei ole vielä, mutta ajattelin että jotain siihen liittyvää, sillä muuten en odottele mitään uusia aikoja. Aika tuli myöhemmin postin mukana, ja on fysioterapeutille, mutta jäin miettimään pelkoa. Olen aika tyynesti suhtautunut tulevaan leikkaukseen. Pelko herätteli taas vähän ja hyvä niin, sillä haluan tuntea jotain muuta kuin välinpitämättömyyttä asioita kohtaan. Olen jopa alkanut ajatella, että ihan sama kuinka tässä käy, vaikka tosiasiassa lopputulos ei ole ollenkaan yhdentekevä. Ei mietteeni tosin muuta asiaa puoleen tai toiseen, mutta kyllä silti on syytä välittää siitä mitä itselle tapahtuu. Ihan kuin tyyni ulkokuori olisi hetkeksi mennyt säröille. Tulee mieleen lasikuputeoria, josta kirjoittelin muistaakseni joskus aivan ensimmäisissä kirjoituksissa. Lasikuvun alta näkee ja kuulee, mutta mikään ei kosketa. Oli siis jännä saada itsensä kiinni pelosta kun muuten on olevinaan tilanne hallinnassa.

Se on minulle epäselvää, että miksi tapaan fysioterapeutin. Ennen muita leikkauksia olen tavannut fysioterapeutin leikkauspäivän aamuna ja sitten tietysti leikkauksen jälkeen, joten en ihan ymmärrä, että miksi on tarpeen erikseen järjestää tämä käynti. Se on kuitenkin kahden sadan kilometrin lenkki. Ei kai enää kannata kuntouttaakaan niskaa kun leikkauspäätös on jo tehty, vai saankohan sittenkin jotain harjoituksia tehtäväksi? Tai ehkä tarvitsen jotain apuvälineitä. No, se jää nähtäväksi mikä tarkoitus tuolla on. Toisaalta eri vastuualue ja ehkä siksi erilaiset käytännöt. Luultavasti tuolla on käytössä leiko-käytäntö eli leikkaukseen kotoa. Vaikka kotoa olen noihin muihinkin leikkauksiin vasta aamulla mennyt, niin siellä on silti päässyt majoittumaan osastopaikalle heti. Täällä sen sijaan taitaa olla se käytäntö, että leikkausta odotellaan jossain yhteistilassa. Siinäpä on odottamista jos leikkaus on vasta myöhään. Siitä minulla ei olekaan kokemusta, sillä tähän saakka on aina ollut aamun ensimmäinen leikkausaika. Tyyliin seitsemältä sairaalaan ja kahdeksalta saliin.

Nämä on tietysti ihan tarpeettomia pohdintoja, mutta eipä tässä nyt muutakaan ole meneillään. Olen joka tapauksessa tyytyväinen, että jotain ajatuksia taas heräsi ja samalla sain siitä lisäpotkua asioiden järjestämiseen. Nyt pitää antaa pimeyden olla ja keskittyä muuhun. Tehdä asioita. Sillä lailla otetaan niskalenkki pimeästä marraskuusta. Olen jo pitkään mulkoillut erästä laatikkoa, joka on pursuillut kaikenlaisia tiedotteita, aikoja, päätöksiä ja hoitokertomuksia eri tahoilta. Lykkään kaiken tulevan materiaalin aina siihen samaan laatikkoon pois silmistä. Nämä tämän kertaiset on alkaneet kerääntyä keväästä alkaen ja täytyy todeta, että aika paljon kaikkea lippulappua tulee. Joskus (yleensä pari kertaa vuodessa) ne on arkistoitava tai niiden sijoitteluun on muuten otettava kantaa. Työlästä hommaa, mutta nyt on yksi satsi järjestyksessä ja laatikossa on taas tilaa uusille.