Perinteiseen tapaan

Sadetta, tuulta ja harmaata 22.6.2018 +12 astetta :)

Ajoittain aurinkoista 23.6.2018 +13 astetta.

Vettä vihmoo, tuulee kovaa ja lämpötila on tämän tästä lähempänä kymmentä kuin viittätoista. Välillä aurinkokin yrittää pilvien raosta pilkistää. Keskikesää vietetään siis perinteisissä olosuhteissa. Ihanaa. Siinä on jotain kovin lohdullista, että johonkin voi tällä tavalla aina luottaa. Olin jo etukäteen päättänyt pyhittää tämän viikonlopun tavalla tai toisella levolle. Ei se pelkkää kotisohvaa tarkoita, mutta on sillä merkittävä osuutensa. Ihan samaa kaavaa tämä juhannus ei ole aikaisempiin verraten noudattanut, mutta kaikkiaan maltillisin menoin siirtymä alkukesästä ytimeen sujuu.

Tämä kohta vuodesta on toivoa täynnä. Kesä on vielä edessä. Hetkeksi haluaisin pysäyttää ajan tähän pisteeseen. Nyt ei ole sopiva aika suunnitella tulevaa eikä toisaalta murehtia menneitäkään. On aika armolle - voi suhtautua armollisesti syömiseen, olemiseen tai vaikka unettomuuteen. Voi nukahtaa sohvalle keskellä päivää jos siltä tuntuu, ja toden totta siltä on tuntunut. En ole pitkään aikaan pystynyt torkahtamaan sohvalla, vaikka se ennen oli enemmän sääntö kuin poikkeus. Ihan kuin jostain olisi löytynyt pala sopivaa rentoutta juuri tähän hetkeen.

Jotenkin on hiljainen olo ja kaikki voimat käytetty. On mukava olla vaan paikallaan. Alkukesä on mennyt monella tapaa ylilyöntien puolelle. Kunpa vaan voisikin oppia kohtuullisuutta kaikkeen, mutta näemmä se vaatii vielä lisää oppitunteja. Tänään mieli on kuitenkin hyvä ja fyysiset vaivat vähintäänkin siedettävällä tavalla hallinnassa. Kaikki on siis niin hyvin kuin niitä on tähän hetkeen mahdollisuus saattaa. Tiedostan, ettei tämä tila ole tullut jäädäkseen vaan ratkaisuja tarvitaan lähiaikoina, mutta ei siis vielä tänään kuitenkaan. Nyt vietän juhlan viimeiset hetket ja sitten on aika lähteä ydinkesään ja uuteen viikkoon uudella tarmolla.

Happihyppelyn lepohetki veden äärellä 23.6.2018

Sormesta, tuesta ja muusta

Välillä tulee niitä päiviä, jotka ovat ihan liikaa. Tämä viikko on ollut erityisesti niskalle raskas. Liikaa menoja ja liian vähän lepoa. Yhtenä päivänä onnistuin saattamaan niskani kipeämmäksi kuin kertaakaan sitten ensimmäisten leikkauksen jälkeisten päivien. Harkitsin päivän päätteeksi kauluria, mutta päädyin lääkinnän kautta nukkumaan. Se oli hyvä ratkaisu, mutta uusia menoja on aina vaan. Kun katson aikaa taakse kuukauden ja toisen niin tällaista se on ollut. En tiedä miten voisin sitä jarruttaa kun aina tuntuu vaan tulevan uusia pakollisia asioita hoidettavaksi. Haluaisin pienen tauon kaikesta, jotta ehtisin järjestää ajatukset ja keräillä vähän voimia. Luulen, että minun on pakko lähteä pois kotoa, jotta voin lomailla kaikesta. Harmi, että matkailu on melko etäällä tämän hetken kyvyistäni. En usko selviäväni matkatavaroista tai toisaalta pitkästä automatkasta, jos päätyisin kotimaan lomailuun. Kylpyläloma kiinnostaisi, mutta sen tiellä on monta mutkaa.

Tai sitten voisin muuttaa hetkeksi maalle - niin kun yritin kaksi vuotta sitten kesällä. Se oli aikaa jolloin kotona oli putkiremontti ja toivuin lonkkaleikkausista. En ollut kävelykykyinen - enkä pärjännyt alkeellisissa oloissa päivää kauempaa, mutta kenties nyt menisi paremmin. Ainakin muutaman päivän mittainen jäähy voisi olla minulle hyväksi. Toteutus täytyy jättää heinäkuulle, sillä tähän hätään ei noita menoja saa raivattua mihinkään. Kesäkin etenee ja kaiken muun sekaan pitäisi ympätä perinteinen kesäsiivous. Sen voisi tehdä vaikka vielä ennen juhannusta. Täytyy ainakin sulattaa pakastin, jotta voi hyvällä mielellä alkaa kerätä talteen tämän kesän satoa (sikäli, että sellaista tulollaan on). Hyvä olisi saada muutenkin kaikki taas kuntoon. Paperien (sairaus tuottaa niitä enemmän kuin pieni toimisto) arkistoinnista lähtien on monet puuhat rästissä aika pitkältä ajalta.

Yksi projekti saavutti maalinsa tällä viikolla, kun sain vihdoin sormiini tuet. Niiden alkupotku on jo viime kesältä, jollon rystystä yritettiin ensimmäisen kerran tukea. Se osoittautui hankalaksi, joten päädyin alkuvuodesta monimutkaisten vaiheiden jälkeen sormituen apuvälinearvioon. Siellä kehiteltiin mallituki, jolla rystynen saadaan pidettyä melko hyvin paikoillaan, ja jollain tavalla toimintakyvyn säilyttävänä. Mallituen jälkeen varsinaista tukea varten piti hakea maksusitoumusta, joka myönnettin. Toiveena oli myös käsikirurgin arvio, jotta olisi selvinnyt, että josko vaiva olisi korjattavissa eikä tukea tarvittaisi. Viimeksi mainittu ei onnistunut, sillä röntgenkuvassa ei näkynyt nivelrikkoa (siinä kohdassa), joten lähetettä ei kirjoitettu. Nämä on niitä tilanteita, jossa ongelma on kliinisesti havaittavissa, mutta kun se ei näy yhdentyyppisessä kuvassa, niin päätellään virheellisesti, ettei ongelma ole todellinen. Uskotaan enemmin kuvaa kuin tutkimusta. En ymmärrä. Tässä on kyse vain sormesta (usein kipeästä ja jo pois käytöstä olevasta sellaisesta), mutta pelkäänpä, että sama tulee toistumaan myös muiden nivelten kohdalla.

No, tällä hetkellä jatkan eteenpäin tuettuna, sillä en jaksa sormen asiaa ajaa. Täytyy toivoa, että sen kanssa pärjäisi. Ainakin kipua tuella voi lievittää, mutta kun kädet on pakattu metallitukeen, niin ymmärtäähän sen ettei kädet silloin kovin näppärinä säily. Nyt ei voi enää edes ajatella mitään pientäkään toimenpidettä sormelle, sillä kaikki asioiden edistys vie niin kauan, ettei sitä ehdi ennen kuin on kyynärpään vuoro. Se on odottanut hoitovuoroaan jo kaksi vuotta eikä mikään muu kohta ainakaan suunnitelmallisesti tule sitä ohittamaan. On tosin mahdollista, ettei kyynärpäälle tehdä mitään, mutta olen kallistunut sille kannalle, että sikäli kun se minusta riippuu, niin sen toimintakykyä on yritettävä parantaa. Eritoteen siksi, että käsien toiminta tuntuu jatkavan kokonaisvaltaista heikkenemistä eikä kaikki käsinivelet voi olla samaan aikaan remonttikuntoiset. Vasen käsi ei ole tällä hetkellä kykynevä huolehtimaan edes perustoiminnoista.

Kummastus

Kello on aamuyöllä kaksi. Kipuyö. Hymähtelen ja tuhahtelen kummastuneena. Hämmästelen tätä niin kuin suurempaankin ihmettä. Edellistä tämän kaltaisesta yöstä on jo niin kauan, että olen armollisesti unohtanut. Se vähän huvittaa, ettei tuosta tuhahtelusta tule loppua. Niin aidosti ihmeissäni tästä taas olen. Enkä suinkaan ensimmäistä kertaa. Lääkinnän jälkeenkin särkyjen osuus on sen verran suuri, että uni karttaa. Lääkitsin nyt vaivojani vähän lisää, mutta tunnin tai puolitoista saa odotella, että toimiiko. Olen toiveikas. Sitten kun saan tarinani kirjoitetuksi, niin luultavasti ehdin nukkua vielä ennen aamua. Onneksi ei ole kovin aikaista aamuherätystä, joten ei tässä sen suurempaa haittaa ole.

Päivällä tämä jo alkoi. Ajoin autoa ja tulin vähän varomattomasti kääntäneeksi päätä. Tunsin taas jo inhokkilistan kärkeen nousseen metallisen kirahduksen niskastani. Se ei ole erityisen kivulias, mutta silti epämukava, ja tietysti aina tuntuessaan myös pettymys, sillä se kertoo kai siitä ettei siellä kovin tukevalla mallilla asiat vieläkään ole. Tällä kertaa ääneen liittyi myös voimakkaan tuntuinen klonksahdus. Sen jälkeen niitä molempia oli pienemmässä muodossa pitkin päivää. Niskaan tuli jäytävää kipua ja pää alkoi särkeä. Myöhemmin myös vihloa toispuoleisesti - ihan niin kuin ennen. No eipä noissa toisiaan sinällään mitään uutta ole, mutta se oli vasta alkua tälle yöpalalle.

Enempää ei suoristu.

Mitä enemmän ilta eteni ja yö lähestyi sitä laajemmaksi kivut kävivät. Lähinnä ne vaivaa vain oikeaa puoliskoa. Oikeaa olkapäätä, kättä, lonkkaa ja polvea. Myös oikeaa puoliskoa päästä. Koko vasen puolisko tuntuu aika mukavalta, paitsi kyynärpää, jonka kanssa sattui jo edellisenä päivänä sijoiltaanmenoepisodi. Vasen kyynärpääni on suurimman osan elämääni ollut vaivaton ja vakaa. Tarkoitan, että nivel on pysynyt omalla paikallaan. Eli koko ajan täydellisesti sijoiltaan, mutta ei lainkaan kivuliaasti. Vasta viimeisen (ehkä) viiden vuoden aikana se on enenevässä määrin alkanut liikkua pois omista asemistaan aiheuttaen merkittävää kipua. Se oli kai viime syksyä, jolloin ensimmäistä kertaa onnistuin pistämään kyynärpään paikoilleen. Se palautuu kyllä itsekseenkin, mutta se voi ottaa aikaa sekunnin tai sitten päiväkausia. On siis hyvä hallita tuo palautus.

Episodi tapahtui kun kirjoittelin koneella - käsi aivan olemattomasti liikkuen. Silti kyynärpää meni sijoiltaan. Yritin sen palautusta. Välillä se onnistuu ja toisinaan taas ei. Se toimii niin, että otan toisella kädellä ranteesta kiinni, rentoutan koko käden olkapäästä lähtien ja manipuloin kyynärluita vääntämällä ja vetämällä samalla alas päin. Tunsin ja kuulin niiden napsahtavan takaisin paikoilleen. Pistävä kipu loppui välittömästi. Hihkuin onnistumisen iloa, joka kuitenkin loppui lyhyeen. Ensinnäkin siksi, että kyynärpäähän jäi ikävä jälkisärky ja arkuus (joka jatkuu edelleen myös tänä yönä), mutta ennen kaikkea siksi, että samalla kun kyynärpää meni paikoilleen, niin olkapää puolestaan lähti sijoiltaan. Vasenta olkapäätä en varmalla tekniikalla osaa palauttaa, mutta muutaman yrityksen jälkeen se onnistui. Kyynärpää otti siitä enemmän siipeensä, sillä se pitäisi saada isomman sijoiltaanmenon jälkeen mahdollisimman liikkumattomaksi.

No niin, tulipa kerrottua tukeva tausta kipuyölle, ja vähän yksityiskohtia elosta sijoiltaan karkaavien nivelten tuottamista päivittäisistä taisteluista. Julkaisun ja viimeistelyn jätän suosiolla myöhempään aikaan, sillä sanat näyttävät päivän ankarassa valossa välillä vähän erilaisilta. Uskon, että yön moninaisiin särkyihin osasyynä on vilpoisan koleaksi käynyt säätila. Yleensä säryt aina hellittävät loppukesän puolella niin hyvin, että uskon aina kokeneeni jonkunlaisen ihmeparantumisen. Nyt pitkä ja lämmin poutajakso ajoi ilmeisesti saman asian, ja ihan yhtä tyly loppukin sille tuli kuin yleensä syksyllä konsanaan. Silloinkin olen aina kuvitellut, että säryt ovat kadonneet eivätkä enää palaa. Miten ne voisikaan kun ei kerran moneen päivään tai viikkoon ole hankalia särkyjä ollut. Nyt tilanne on siitä hyvä, että vielä on ihan oikea mahdollisuus kesän paluusta.

Melkein ilman valvontaa

Minulla on tapana innostua asioista äkillisesti ja sitten kyllästyä yhtä nopeasti. Se tarkoittaa isoa joukkoa hankittuja turhia asioita. Erityisesti olen kunnostautunut liikuntavälineiden saralla. Mikään niistä hankinnoista ei ole koskaan jäänyt aktiiviseen käyttöön. Paitsi polkupyörä, jos sitä nyt liikuntavälineeksi voi sanoa. Ainakin sillä muukin status kuin pelkkä liikuntaväline. Se on minulle osa vapautta, jolla laajentaa elinpiiriä. Olen aina halunnut tietää miten monta kertaa tai miten monta minuuttia tai millä teholla olen liikkunut, mutta nyt palauttaessani liikunnan ohjelmistooni, sen jälkeen kun pääsin kaulurista eroon, tein tietoisen päätöksen siitä, että mittarit pysyvät poissa. Tämä koskee myös pyörän matkamittaria, joka on ollut kiinni pyörässä varmasti ainakin kymmennen vuotta tai enemmän.

Yritän vielä tehostaa asiaa sillä, että jätän katsomatta aikaa myöskään kellosta, sillä aika ei ole tässä tilanteessa tärkeää. On aivan sama liikunko kymmenen minuuttia vai tunnin tai jotain muuta. Tärkeintä on lähteminen ja se, että liikkuminen perustuu kaikin puolin vapaaehtoisuuteen. Jos päivä on huono, niin silloin pelkkä kierros talon ympäri on riittävä liikunta. Yritän ajatella sen niin, että jokainen askel on eteenpäin otettu askel, ja se riittää. Pieni särö uuteen ajatusmalliini tuli kun puhelimen sisältöä selatessani huomasin, että tuo hyväkäs on mittaillut ja tilastoinut askeliani minuutin tarkkuudella koko elinkaarensa ajan. Tuli vähän vahdittu olo, mutta niistä tilastoista kävi kuitenkin ilmi, että toukokuu oli tuottanut minulle yli vuoden tilastojaksolla eniten askelia, joten ehkäpä uusi ajatusmallini siitä, että pienistä puroista kasvaa suurempi virta, on sittenkin toimiva.

Kaiken vapaaehtoisuuden illuusion lisäämisen tarkoituksena on vähentää stressitekijöitä sieltä, mistä se on mahdollista. Haluan ajatella, että lopulta asioiden tekeminen itsensä hyväksi ja pienissä paloissa alkaa tuottaa tulosta myös henkisellä puolella eli juuri tuon puroteorian mukaan. Sen olen jo huomannut, että kesän valosta huolimatta olen saanut hieman parannettua nukkumista. Ainakaan en ole enää kovin usein valvonut koko yötä. Tällä viikolla niin tosin kävi, mutta siihen liittyi henkisesti raskas edellinen päivä yhdistettynä aamuherätykseen. En kuitenkaan hermostunut tuosta poikkeuksesta vaan yritän jatkossa keksiä tavan purkaa päivän tapahtumia. Kirjoittaminen voisi tulla kyseeseen. Se on minulle yleensä varsin toimiva keino.

Samalla toivon, että saan uusien pikku puro -ajatuksieni avulla tuloksia aikaan myös ikuisuus ongelmalleni eli liikapainolle. Leikkauksen jälkeen olen taas saanut kolme kiloa lisää. Se on hurjaa, että jokaisesta leikkauksesta on tullut pysyvästi noita lisäkiloja. Kaikkiaan olen lähes kymmenen kiloa painavampi kuin ennen ensimmäistä leikkausta. En kuitenkaan mielestäni ole niin paljon muuttanut ruokavaliotani enkä oikein usko, että omilla liikuntamäärilläni on painonhallintaan juuri lainkaan vaikutusta. Ruokavaliolla on suuri rooli, mutta juuri nyt minulla ei ole henkisiä voimavaroja alkaa muuttaa sitä mitenkään, niinpä toivon, että stressin (ja lääkkeiden) vähentämistä löytyy askel kerrallaan ratkaisu myös tähän ongelmaan. Jos ei ala toimia, niin sitten pitää jossain vaiheessa yrittää jotain aktiivisempaa syömisen hallintaa.