Sairas sairaampi olkapää

Olkapään aktiivista konservatiivista hoitoa on nyt takana puolitoista kuukautta. Sinä aikana olen saanut ohjeet lihashallinnanharjoituksiin ja nähnyt fysioterapeutin olkapääasian tiimoilta yhden kerran, ja toisella kerralla sovittanut tukea, joka ei ollut lainkaan sopiva. Olen tehnyt harjoitukseni lähes joka päivä. Määrät on vaihdelleet kunnon mukaan, mutta yleensä pystyn tekemään etu- ja takasuunnan harjoitukset ongelmitta, mutta kättä kiertoihin suuntaava (mutta ei siis oikeasti liikuttava, sillä harjoituksissa ei tapahdu liikettä) on kivuliasta kyynärpäälle enkä saa käytettyä voimaa juuri lainkaan. Joinakin päivinä sekin kuitenkin sujuu yhden inan verran paremmin. Hyvinä päivinä tunnen pientä toivoa tuon kyynärpään osalta, että josko siitä vielä toimiva tulisi.

Lisäksi olkapäähän on käytetty aikaa perusfysioterapian ajoista. Ei toisin kovin paljon, kun on niin paljon muita ongelmia ja vähän aikaa. Lähinnä on ollut yleisiä voimistavia harjoituksia käsille, vähän hoitoja, ja sitten olkapään teippausta. Vahvoihin ja moninkertaisiin teippauksiin on ajauduttu kun tilanne olkapäässä alkaa olla epätoivoinen, kipu aika ajoin sietämätön ja tavalliset arjen toimet hankalia. Vahvistumisen ja hallinnan sijasta tuntuu, että olkapää vain löystyy entisestään.

Samalla myös toinen olkapää on käynyt entistä hankalammaksi. Pistän sen paikoilleen kerta toisensa jälkeen joka päivä. Päivittäistä se on ennenkin ollut, mutta ei näin taajaa. Jo pitkään melko samana jatkunut tilanne heikkenee. Sairaus ei kuitenkaan ole etenevä, joten mitä ihmettä tapahtuu? Ehkä harjoittelussani menee jotain vikaan, sillä samaa kasvavaa löystymistä voin havaita myös nilkkojen ja jalkaterien suunnalla. Ohjattujen harjoitusten lisäksi teen myös muita harjoituksia, koska en millään voi olla pelkästään ohjatun harjoittelun varassa. Kauhulla olen havainnut lihaskuntoni pala palalta rapistuneen. Ehkä siinä on osasyy ongelmiin, mutta miten lihaskunnon saa takaisin, jos nivelet ei kestä harjoittelua? Olin omalla asteikollani ja omasta mielestäni aika hyvässä lihassa ennen kaikkia leikkauksia. Fysiatri oli tosin eri mieltä. Hän totesi lihaksistostani ykskantaan jotain sen tapaista, että onhan se nyt surkeassa kunnossa. Se oli tyly tuomio. Olin silloin harjoitellut kuntosalilla jo pidempään yhtäjaksoisesti ja käyttänyt nykyiseen verrattuna moninkertaisia vastuksia.

Kokonaisuutena tilanne on muuttunut merkittävästi huonommaksi viimeisen viiden vuoden aikana. Jos tarkemmin ajattelee, niin oikeastaan kaikista nivelistä on tullut entistä löysempiä, riippumatta niiden aiheuttamasta käytännön haitasta. Ei minulla ole aina ollut vioista huolimatta esim. ranteiden sijoiltaanmenoja tai selän vaivoja, tai edes isoja kyynärpäiden ongelmia, vaikka ne olivat hyvin näkyvästi virheasennossa. Ne olivat silti yllättävän toimintakykyiset. Ongelmaa oli ulottuvuudessa ja liikerajoituksissa, mutta juuri ei kipua. Ne eivät notkuneet epävakaasti. Sitten sekin muuttui. Nyt myös tuo toinen on kipeä, epävakaa ja jää välillä jumiin. Uskon, että kyynärsauvoilla kävely sai tämän aikaan. Se oli ehkä alkupiste, mutten käsitä miksi tilanne yhä heikkenee, vaikka samanlaista kuormitusta ei enää ole.

Olkapään kontrolliaika tuntuu olevan turhan kaukana (eli syksyllä). On huoli siitä, että hermot joutuvat venykseen tai pinteeseen. Sellaisia merkkejä voi havaita. Selkeästi jostain ylempää kuin kyynärpäästä tulevaa hermosärkyä on ollut yhä useammin. En myöskään pysty tällä olkapäällä harjoittelemaan kunnolla. Kyynärpää toipuu siksikin hitaasti. Puoliero käsien voimatasoissa on merkittävä. En tiedä mistä johtuen, mutta tilannehan on aika onneton, kun voimat ei tahdo riittää edes valokatkaisimen kääntämiseen, vesihanan avaamiseen tai muovisen ulkoroskiksen kannen nostoon. Jotkut liikesuunnat sujuvat toisia paremmin. Yritän jaksaa uskoa, että tämä on vain väliaikaista, mutta ei se kaiken keskellä helppoa ole. Lääkäriajan (terveyskeskukseen) sain vasta kesäkuulle. Sitä ennen, jos silloinkaan, ei kivunhoito etene, joten varsin tarkkaan säännöstellyillä lääkkeillä nyt.

Sivusilmäily

Kolmen tunnin säätämisen ja aherruksen jälkeen sanon ei. Luulen, että se vähän hermostutti näönkuntoutuspoliklinikan optikkoa. Minua ainakin olisi nyppinyt, jos olisin ollut hänen asemassaan. Takana oli loputtomia arviointeja siitä, että onko tämä parempi kuin tuo vai sittenkin toisinpäin. Se on todella vaivalloista puuhaa kun minulle yritetään saada lasit, joilla pystyn lukemaan. Kaukolasien kanssa menee helpommin, mutta sekin on suhteellista. En näe tarkasti myöskään kauas, mutta se ei tietenkään häiritse samalla tavalla kuin lukulaseissa.

Välillä muistelen kuitenkin, sanoisinko kaihomielellä, niitä aikoja jolloin maisema oli paikallaan pysyvä. Nykyisin se värähtelee alituisesti, katson sitä sitten laseilla tai ilman. Kyse ei ole siitä, ettenkö näkisi että tuossa on puu, auto, ihminen tai kirjain. Näen kyllä isot ja pienemmätkin linjat ihan tunnistettavasti, mutta se viimeinen tarkkuuden hippu jää puuttumaan. Silmät ikäänkuin jatkaa kohdistamista koko ajan, kun kelpaavaa tarkkuutta ei löydy. Laseilla saadaan suitsittua silmien levotonta poukkoilua kohteesta toiseen. Pystyn niillä keskittymään yhteen sanaan tai kirjaimeen kerrallaan. Sen sijaan nykyisin suosiossa olevat liikkuvat mainokset nettisivulla voivat estää lukemiseni kokonaan, kun silmät ei pysy kohteessa kiinni.

Vähitellen aletaan kai lukuetäisyyksillä olemaan sellaisissa korjauksissa, joita laseihin saadaan hiottua, mutta se on vielä melko kaukana siitä mitä tarvitsisin. Ongelma on siis ilmeinen. Edellisen kerran näköni tutkittiin viime syksynä, ja jo vuodenvaiheen tienoilla lasien toimivuus hiipui. En kuitenkaan soittanut uutta aikaa, koska ajattelin, että kyse saattoi myös lääkkeiden vaikutuksesta. Ohjelmoitu kontrolli oli siis joka tapauksessa suunniteltu maaliskuulle, vaikka huhtikuulle tuo sitten lopulta meni. Varsinkin lihasrelaksanttien käyttö saattaa vaikuttaa turhan rentouttavasti myös silmän ympäristön pikkulihaksiin, ja aiheuttaa ongelmia.

Olen pikku hiljaa lopetellut säännöllisiä lääkkeitä pois, mikä on ollut katastrofaalista sekä kivuille että nukkumiselle, mutta näköön sillä on tosiaan hieman palauttavaa vaikutusta. Kun sanoin, että lasit ei ole hyvät, niin optikko piti irtolinssiä lasien edessä; se rauhoitti tekstiä. Eli enemmän vaan korjausta olisi tarvittu. Lopulta laseihin ei kuitenkaan lähdetty lisäämään enää mitään. Takana oli ne kolme tuntia tarkkaa katsomista ja silmät olivat siinä vaiheessa jo väsyneet. Huomaan muutenkin, että näkeminen vaikeutuu iltaa kohden. Kyse oli varmaan samasta ilmiöstä. Nyt kun olen joitakin päiviä katsellut näillä määrityksillä, niin kyllä ne paremmin toimivat kuin edeltäjänsä. Huomaan silti kääntäväni pään merkilliseen asentoon lukiessani tai kirjoittaessani. Ihan kuin sivusilmällä olisi helpompi nähdä. Ei ihme, että niska kuormittuu kirjoitushommissa.

Turkki on heitetty

Jo monta vuotta sitten ostin kaikki tarvittavat (ja kaikki ylimääräiset) tavarat päähinettä myöden, jotta pääsen pulahtamaan avantoon. Samoihin aikoihin kaikki liikkumiseni kuitenkin heikkeni niin, että oli ihan täysi työ vaan päästä eteenpäin. Idea jäi. Sen jälkeen on ollut leikkauksia ja toipumisia sen verran taajaan tahtiin, etten oikein ole ehtinyt miettiä mitään uutta. Tai olenhan minä miettinyt, mutta toteutukseen ei ole ollut voimia tai kykyä. Vaikealta on tuntunut myös tuntemattomien ja rutinoitujen talviuimarien joukkoon meneminen.

Nyt eteeni tuli eräänlainen matalan kynnyksen mahdollisuus kokeilla avantouintia. No, uimaan en enää nykyisin nivelten kipujen ja liikerajoitusten vuoksi pysty, mutta muuten vesi on mieluinen elementti niin luonnossa kuin altaassakin. Pulahdin siis hyiseen meriveteen (ilman mainittua päähinettä tosin). Minua jopa vähän jännitti etukäteen, ja mietin mahdollisuutta jänistää. Siihen tarjoutui oiva tilaisuus, kun samalle päivälle tuli yllättäen olkapäätuen sovitus, mutta kelloa tarkasti tuijotellen ymppäsin pari käyntiä avannossa saunoineen, ja riensin sieltä nippanappa ehtien ja posket innosta punottaen sovitukseen.

Avanto oli hieno kokemus. Hyvänolontunne levisi koko ruumiiseen. Eikä kylmä vaivannut missään vaiheessa. Se on hämmästyttävää, sillä tarvitsen nukkuessakin lämpöpeiton, vaikka sisälämpötila huitelee ihan kelvoissa lukemissa. Ensimmäisellä pulahduksella lähinnä kastauduin. Toisella kerralla sitten jo pidemmällä kaavalla, mutta pidin kuitenkin portaan kulmasta kiinni. Olenhan nykyisin uimataidoton. Noin ajateltuna en olekaan enää varma oliko järkeä mennä syvään veteen, mutta kun on aina mieltänyt itsensä uimataitoisena, niin asia ei ole kai päivittynyt muistiin. Mutta kuitenkin... vähän piti kuulostella, että miten nivelet reagoivat. Toisella kierroksella tunsin kipua kädessä. Ehkä pidin kiinni portaasta tuolla kipeällä kädellä, tai sitten kylmä vaikutti. En tiedä, mutta ei se mitään. Kivut kädessä on joka tapauksessa jokapäiväisiä.

Hyvä olo kesti jonkun aikaa, mutta ehkä vajaan tunnin kuluessa ilmaantui särkyjä useaan niveleen. Ensin vähän voimakkaampana, mutta laantuen sitten tasaisemmaksi jomotukseksi. Niskaan, lonkkiin ja olkapäihin oikein eritoteen ottaen, mutta silti sellainen freesi olo säilyi koko lopun päivää. Kaikkiaan jäi sellainen ajatus, että haluaisin kokeilla uudelleen mahdollisimman pian. Nyt avannon aika alkaa olla loppumassa, kun kevät tuota pikaa sulattaa jäät, mutta kenties kerään vielä rohkeutta aloittaa ensi kaudella. Vaan tiedä siitä miten elämä kuljettaa. Kovin tarkkoja suunnitelmia ei pysty tekemään.

Olkapäätuesta sen verran, että se ei ollut ollenkaan toimivampi kuin pari edellistä kokeiltua tukea. Alkaa vaihtoehdot hiipua. Olen vaan niin kummallisen kokoinen, että valmismalleista löydy sopivaa. Yksilöllisen valmistaminen tulisi varmaan kalliiksi eikä voida olla mitenkään varmoja tuen toimivuudesta. Valmismallit istuvat niin huonosti, ettei edes vaikuttavuuden arviointi onnistu. Vaikea on uskoa, että tuki olisi olkapäähäni ratkaisu, mutta asia jäi auki. Jotenkin takkuinen on koko asian eteneminen. Sen aikana kärvistelen kipeän ja sijoiltaan roikkuvan olkapään kanssa eikä apua siihen ole näköpiirissä.

Vielä vaikeammaksi avun saaminen saattaa käydä kun fysioterapeutti oli kirjannut potilastietoihini "harjoittelumotivaation puutteesta". Mietin, että oliko pakko. Tuollaisista lauseista tulee helposti eteenpäin jatkettavia yleistyksiä. Teen annettuja harjoituksia, vaikka ne ovatkin pitkästyttäviä. Harjoittelen myös muulla tavoin. Siksi kirjaus tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Siksikö tuollainen kirjaus, että kysyin korvaavia harjoituksia? Kysyin siis jotain mielekkäämpiä harjoituksia, jotka ajaisivat saman asian. Ei löytynyt, joten jatkan seinään nojailua tulevat kuukaudet (sellaisia ne harjoitukset ovat). Yhä vahvistuu ajatus siitä, että kaikilla vastaanotoilla on syytä olla hiljaa ja nyökätä vain hyväksyvästi, mutta kun haluaisin oikeasti saada apua. Ilmeisesti liiallinen toiveeni on, että se apu tulisi avoimen keskustelun ja yhteistyön kautta.

Aina mielessä

Viime ajat on kuluneet turhan tiiviisti sairauden kimpussa. Vaikka unohtaisi kirjalliset ponnistelut kokonaisuuden hyväksi, niin muutenkin saa olla alati valppaana, ettei harjoittelut jää suorittamatta, tai sitten pitää säätää lääkitystä tai jaksaa kivussa tai sietää unettomuutta. Niska on nyt huonoimmillaan sitten kaularankaleikkauksen, myös päänsärky on siitä johtuen taas päivittäistä. Jollain tasolla tämä on kaiken aikaa mielessä, vaikkei tahtoisikaan. Onneksi sentään päänsärky helpottuu makuulla. On kuitenkin yökaudet vaihdettava niskan asentoa, ja samalla tietenkin käsikin liikkuu. Se puolestaan on käsittämättömän kipeä juuri makuulla ollessa. Toisella kädellä joudun auttamaan sen uuteen sijaintiinsa, enkä voi olla miettimättä että tämäkö on ihan normaalia? Leikkauksesta on jotakuinkin viisi kuukautta eikä pienetkään siirrot onnistu kivutta ja herättämättä. Ei siis oikein ole olosuhteet tällä hetkellä otolliset hyvälle unelle. Se puolestaan synkistää kirkkaimmankin päivän.

Olen silti yrittänyt tehdä asioita ja jatkaa eteenpäin. Aloitin taas ulkoilun, ja nyt lumien lähdettyä olen päässyt myös lähimetsään. Yksin en kuitenkaan voi sinne mennä, kun siellä on pari kohtaa josta en ilman apua pääse. On mukava seurata tutuissa paikoissa kevään tuloa. Ensin lumen sulamista ja nyt jäiden lähtöä. Pajunkissoja ja lintujankin. Silti lähes jokainen päivä päättyy siihen tunteeseen, etten ole saavuttanut sille päivälle asettamiani tavoitteita. Tiedän, että pitäisi jaksaa harjoitella enemmän. Olisi monta tärkeää kohdetta joita pitäisi huoltaa ja harjoittaa. Olkapään harjoituksia olen toki jatkanut. Ne on hyvin kevyitä ja yksinkertaisia, mutta silti pari niistä tekee niin kipeää tuohon leikattuun kyynärpäähän ettei mitään voimaa voi käyttää, ja yksi aiheuttaa muuten merkillisiä oireita kuten sykkeen nousua ja huonovointisuutta. Syy tuohon viimeiseen kohtaan saattoi toisin selvitä.

Usein vaan väsyttää tämä jatkuva salapoliisityö, jossa ammennan eri ammattilaisten tietovarastoista yhdeltä yhtä tietoa ja toiselta toista. Tuo olkapään harjoitus esim. ulottaa vaikutuksiaan niskaan saakka, jolloin se mahdollisesti aktivoi ja ärsyttää sympaattista hermostoa, mikä puolestaan voi aiheuttaa oireet. Tämä selvisi kun kysyin (käden) fysioterapeutilta, että mihin näiden olemattoman kevyiden harjoitusten on tarkoitus osua. En nimittäin koskaan saa kunnolla tuntumaa liikkeisiin. Välillä saan juonesta kiinni kun ajattelen sitä kohtaa, johon sen pitäisi suuntautua. Sitten ihmettelin, että miten on mahdollista että joka kerta harjoituksesta tulee sama reaktio. Olin lähinnä miettinyt, että ehkä harjoitukset vaan ahdistavat henkisesti, niin että tulen suorastaan pahoinvoivaksi, mutta voi se olla myös hermostollinen juttu. Ei siis ollenkaan vaarallinen tai haitallinenkaan, jos vaan sietää tuota oloa, ja siedänhän minä. Ihmettelin vaan.

Toinen selvitystyö koski polveni pitkään jatkunutta vaivaa. Se on edennyt siihen vaiheeseen, ettei reisilihakset aktivoidu samalla tavalla kuin toisessa jalassa. Enkä pysty enää edes pienimmällä vastuksella harjoittamaan niitä laitteessa. Jalka on myös alkanut tuntua heikommalta. Nyt vihdoin fysioterapiassa ehdittiin käydä jalkojen ongelmien kimppuun - siis tosi meiningillä. Ollaan todettu, että minulla on fysioterapiaa liian vähän suhteessa kaikkiin ongelmiin. Tulee usein sellainen tilanne, että ei ehditä tekemään tarpeeksi. Tälle viikolle otettiin kuitenkin poikkeuksellisesti kaksi fysioterapiaa. Tarkoitus oli auttaa jalkojeni tiedettyä takakireyttä. Jumissa jalan takaosien lihakset olivatkin, mutta yllättävästi niin oli myös etupuolen lihaksiet.

Samalla kun fysioterapeutti käsitteli etuosan lihaksia, niin aina kipuvaste tuli mielenkiintoisesti polveen juuri siihen kohtaan missä kipua on ollut viime kesästä lähtien. Rasituksessa se aina pahenee. Nyt kävi ilmi, että täsmälleen kipukohdassa on reiden lihaksien kiinnityskohta. Jälleen kerran koin ahaa-elämyksen. Polvi kuvattiin tk:ssa viime kesänä tämän ongelman vuoksi eikä siinä mitään vikaa pystytty näkemään. Senkin puolesta siis sopisi, että vika on jossain muualla kuin proteesissa. Taas täytyy äimistellä yleistä käytäntöä siitä, että jos kuva on puhdas, niin ajatellaan automaattisesti, että mitään ongelmaa ei voi olla. Helposti sitä jää vaivoineen yksin, ja alkaa lopulta ajatella kuvitelleensa koko jutun. Nyt on kuitenkin järkevä epäily aiheuttajasta, mutta vielä täytyisi keksiä, että miten ongelman voi ratkaista. Tällä hetkellä ainoa toimivaksi todettu keino on lepo, mutta se toimii vain seuraavaan rasitukseen saakka.