Aina mielessä

Viime ajat on kuluneet turhan tiiviisti sairauden kimpussa. Vaikka unohtaisi kirjalliset ponnistelut kokonaisuuden hyväksi, niin muutenkin saa olla alati valppaana, ettei harjoittelut jää suorittamatta, tai sitten pitää säätää lääkitystä tai jaksaa kivussa tai sietää unettomuutta. Niska on nyt huonoimmillaan sitten kaularankaleikkauksen, myös päänsärky on siitä johtuen taas päivittäistä. Jollain tasolla tämä on kaiken aikaa mielessä, vaikkei tahtoisikaan. Onneksi sentään päänsärky helpottuu makuulla. On kuitenkin yökaudet vaihdettava niskan asentoa, ja samalla tietenkin käsikin liikkuu. Se puolestaan on käsittämättömän kipeä juuri makuulla ollessa. Toisella kädellä joudun auttamaan sen uuteen sijaintiinsa, enkä voi olla miettimättä että tämäkö on ihan normaalia? Leikkauksesta on jotakuinkin viisi kuukautta eikä pienetkään siirrot onnistu kivutta ja herättämättä. Ei siis oikein ole olosuhteet tällä hetkellä otolliset hyvälle unelle. Se puolestaan synkistää kirkkaimmankin päivän.

Olen silti yrittänyt tehdä asioita ja jatkaa eteenpäin. Aloitin taas ulkoilun, ja nyt lumien lähdettyä olen päässyt myös lähimetsään. Yksin en kuitenkaan voi sinne mennä, kun siellä on pari kohtaa josta en ilman apua pääse. On mukava seurata tutuissa paikoissa kevään tuloa. Ensin lumen sulamista ja nyt jäiden lähtöä. Pajunkissoja ja lintujankin. Silti lähes jokainen päivä päättyy siihen tunteeseen, etten ole saavuttanut sille päivälle asettamiani tavoitteita. Tiedän, että pitäisi jaksaa harjoitella enemmän. Olisi monta tärkeää kohdetta joita pitäisi huoltaa ja harjoittaa. Olkapään harjoituksia olen toki jatkanut. Ne on hyvin kevyitä ja yksinkertaisia, mutta silti pari niistä tekee niin kipeää tuohon leikattuun kyynärpäähän ettei mitään voimaa voi käyttää, ja yksi aiheuttaa muuten merkillisiä oireita kuten sykkeen nousua ja huonovointisuutta. Syy tuohon viimeiseen kohtaan saattoi toisin selvitä.

Usein vaan väsyttää tämä jatkuva salapoliisityö, jossa ammennan eri ammattilaisten tietovarastoista yhdeltä yhtä tietoa ja toiselta toista. Tuo olkapään harjoitus esim. ulottaa vaikutuksiaan niskaan saakka, jolloin se mahdollisesti aktivoi ja ärsyttää sympaattista hermostoa, mikä puolestaan voi aiheuttaa oireet. Tämä selvisi kun kysyin (käden) fysioterapeutilta, että mihin näiden olemattoman kevyiden harjoitusten on tarkoitus osua. En nimittäin koskaan saa kunnolla tuntumaa liikkeisiin. Välillä saan juonesta kiinni kun ajattelen sitä kohtaa, johon sen pitäisi suuntautua. Sitten ihmettelin, että miten on mahdollista että joka kerta harjoituksesta tulee sama reaktio. Olin lähinnä miettinyt, että ehkä harjoitukset vaan ahdistavat henkisesti, niin että tulen suorastaan pahoinvoivaksi, mutta voi se olla myös hermostollinen juttu. Ei siis ollenkaan vaarallinen tai haitallinenkaan, jos vaan sietää tuota oloa, ja siedänhän minä. Ihmettelin vaan.

Toinen selvitystyö koski polveni pitkään jatkunutta vaivaa. Se on edennyt siihen vaiheeseen, ettei reisilihakset aktivoidu samalla tavalla kuin toisessa jalassa. Enkä pysty enää edes pienimmällä vastuksella harjoittamaan niitä laitteessa. Jalka on myös alkanut tuntua heikommalta. Nyt vihdoin fysioterapiassa ehdittiin käydä jalkojen ongelmien kimppuun - siis tosi meiningillä. Ollaan todettu, että minulla on fysioterapiaa liian vähän suhteessa kaikkiin ongelmiin. Tulee usein sellainen tilanne, että ei ehditä tekemään tarpeeksi. Tälle viikolle otettiin kuitenkin poikkeuksellisesti kaksi fysioterapiaa. Tarkoitus oli auttaa jalkojeni tiedettyä takakireyttä. Jumissa jalan takaosien lihakset olivatkin, mutta yllättävästi niin oli myös etupuolen lihaksiet.

Samalla kun fysioterapeutti käsitteli etuosan lihaksia, niin aina kipuvaste tuli mielenkiintoisesti polveen juuri siihen kohtaan missä kipua on ollut viime kesästä lähtien. Rasituksessa se aina pahenee. Nyt kävi ilmi, että täsmälleen kipukohdassa on reiden lihaksien kiinnityskohta. Jälleen kerran koin ahaa-elämyksen. Polvi kuvattiin tk:ssa viime kesänä tämän ongelman vuoksi eikä siinä mitään vikaa pystytty näkemään. Senkin puolesta siis sopisi, että vika on jossain muualla kuin proteesissa. Taas täytyy äimistellä yleistä käytäntöä siitä, että jos kuva on puhdas, niin ajatellaan automaattisesti, että mitään ongelmaa ei voi olla. Helposti sitä jää vaivoineen yksin, ja alkaa lopulta ajatella kuvitelleensa koko jutun. Nyt on kuitenkin järkevä epäily aiheuttajasta, mutta vielä täytyisi keksiä, että miten ongelman voi ratkaista. Tällä hetkellä ainoa toimivaksi todettu keino on lepo, mutta se toimii vain seuraavaan rasitukseen saakka.