Taistelen, siis elän

Näinä stressaavina päivinä, joita taistelijan eloon väistämättä kuuluu, äänikirjat auttavat minua rentoutumaan. Ne ovat avuksi varsinkin silloin kun nukkuminen ei ota sujuakseen. Silloin ei oikeastaan ole väliä mitä kirjaa kuuntelen, kunhan vaan joku höpöttää taustalla jotain ja estää samalla minua harjoittamasta liikaa ajatustointa. Aika usein siinä käy niinkin, etten muista sammuttaa kirjaa pois vaan herään joko jo päättyneeseen kirjaan tai sitten lauseeseen, joka yleensä päättää kaikki äänikirjat eli jokseenkin niin, että tähän päättyy sen ja sen teos x. Ehkä olen ehdollistunut heräämään juuri tuon lauseen kuullessani. Siinä ei auta muu kuin etsiä kohta, jossa juoni karkasi. Kirja oli sentään vielä helpompi, se kun kopsahti käsistä yleensä juuri oikeaan kohtaan. Välillä takapakkia tulee tuntitolkulla, mutta silloin on itseasiassa mennyt varsin hyvin, sillä olen nukkunut.

Muutama yö sitten heräsin kuitenkin jo paljon ennen loppulausetta lukijan päättäväisesti lausumiin sanoihin: "... elämän tarkoitus on taistelu." Silmäni ponnahtivat auki äkillisestä ymmärryksestä. Juuri niin, sehän se on. Enkä tarkoita mitään suureellista vaan kaikkea tavallista. Ihminen on pienestä taimesta lähtien täynnä erilaisia haluja ja tahtomisia. Niiden täyttymisestä on kilvoiteltava. Tavoitteensa saavutettuaan ihminen on tyytyväinen vain pienen hetken, ja sitten taas tahdotaan jotain lisää (ja taistellaan siitä). Kuuntelussa on muuten tällä hetkellä Yuval Noah Hararin kirja: "Sapiens - Ihmisen lyhyt historia". Varsin mielenkiintoinen kirja, joka on jo tähänastisella kerronnallaan suuresti lisännyt mielenrauhaani, sillä se pääpiirteittäin vastaa käsitystäni ihmisistä ja ympäröivästä elosta. Tosin kirja on edelleen kesken, joten jää tietämättä, että kantaako rauhaisa tunne loppulauseeseen saakka.

Elämän tarkoituksen vaatimattomasti selventäneen yön jälkeisenä aamuna heräsin, huonosti nukutun yön jälkeen, ällistyttävän pirteänä ja täynnä taisteluintoa. Aamukahvi mukana, sekä mieltä että käsiä lämmittämään, istahdin sohvalle koneen äärelle kirjoittamaan muistutusta. Päätin käydä taistoon tuulimyllyjäni vastaan. Taistelen oikeudestani kokonaisuuden huomioivaan hoitoon; kenties hulluuteen asti. Mieleni taustalla väijyi piirroskuva Miguel de Cervantesin Don Quijotesta, joka on se kuuluisin tuulimyllyjä vastaan taistoon käyneistä. Eikä hänenkään mielensä muistaakseni sitä kestänyt, hourahtanut ukkoparka. Luin muuten kirjan varmaan 20 vuotta sitten. En muista tarinaa enää mitenkään yksityiskohtaisesti, mutta siinä lukemassani laitoksessa oli aina välillä piirroskuvia kirjan tapahtumista.

Nämä kaksi kirjallista rohkaisua mielessäni kävin siis taistoon. Olin aloittanut muistutusta jo aiemmin, mutta se oli täysin jäsentymätöntä ajatusvirtaa. Se on kuitenkin tärkeä vaihe kirjoitusprosessia, sillä se estää tyhjän paperin -ongelman. Täytyy kirjoittaa ensin jotain, jotta homma lähtee liikkeelle. Tekstin perkaaminen otti aikaa. Yritin pitää mielessä, että tarkoitus on kirjoittaa napakka muistutus, mutta asia on niin monikulmainen, että sitä on vaikea mahduttaa raamiinsa. Kaikki piruilut on vielä saatava tekstistä pois, onhan kyseessä sentään virallinen asiakirja, mutta niiden kirjoittaminen oli terapeuttista. Maltoin nippanappa pitää muutamia taukoja, mutta sitten kävin taas kirjoittamaan, tarkistamaan faktoja ja muokkaamaan tekstiä. Sormet puutuneina ja niska jäykkänä oli illan tullen lopetettava edelleen kesken oleva työ, mutta vielä se valmistuu, kunhan vaan toivun tuosta edellisestä sessiosta. Taistelen, siis elän.