On ollut kiireisen tuntuinen viikko. Tämä koskee niin sairauden maailmassa tarpomista kuin muuta elämää sen ympärillä. Tai ehkä sentään pitäisi ilmaista toisin päin. Siis että on muu elämä, jonka ympärille sairaus on tukevan kuristavasti kietoutunut. Viime vuosina tuo järjestys on useinkin ollut väärinpäin ja sairaus on ottanut liian suuren jalansijan. Mutta mitä kiireeseen tulee, niin se on tietysti vain harhaa verrattuna vaikka ihan tavallisen työssäkävijän vapaa-ajan määrään. Joka tapauksessa jokaiselle päivälle oli jotain sovittua. Tämä alkanut viikko ei ole niin tiivis, mutta leikkaus nostaa sen kuormittavuutta. Kivut syövät edelleen jaksamista eikä lähteminen käy ihan tuosta vain, vaikka olen muokannut kaiken mahdollisen materian itselleni sopivaksi.
Välillä sitä havahtuu huomaamaan, että miten paljon elämäni on vuosien varrella muokkautunut sairauden vuoksi. On asioita, joita itse pidän normaalina ja omana vapaana tahtonani, mutta jotka eivät välttämättä olisi tulleet valituksi ilman vajavaisten kykyjen vaikutusta. Suurimmaksi osaksi kaikki valinnat on tapahtuneet ajan saatossa ja ajattelematta. Nykyisin kyllä mietin jo esim. vaatetusta ostaessani vaatteen helppoa puettavuutta ja hoitoa, mutta oikeasti jo kauan ennen kuin tiedostin asian, niin vaatekertani ja moni muu hankinta tai tapa on muokkautunut kykyjen perusteella.
Kun elämänkulkuani katsoo taaksepäin niin sairaus on viitoittanut sitä alusta lähtien. Valinnat on perustuneet siihen, että pystynkö? Myös sellaiset isot linjat kuin ammatinvalinta. Fyysisen pystymisen mahdollisuuksia on aina ollut hyvin vähän. Se yliviivasi ja yliviivaa suurimman osan ammateista. Piti siis suuntautua johonkin, joka vaati jotain muuta kykyä. Valitettavasti luonteeni on aika introverttinen eikä se sovellu kovin helposti mihinkään esillä olemiseen, eikä siihen ohjaa myöskään ulkonäkö, josta sairauden voi nähdä. Se herättää joissain ihmisissä pelkoa ja sitä myötä ylenkatsetta tai jopa jonkinlaista vihaa. En ole myöskään ollut opillisesti erityisen menestyksekäs, joten minulla ei ollut kykyä edetä koulutuksen kautta fyysisesti helpommalle tasolle. Sanoisin, että aika huonot kortit.
Kirjoitin muuten valitettavasti introvertti vain siksi, että fyysisten puutteiden vuoksi olisin tarvinnut ekstroverttisen luonteen, jotta olisin selvinnyt elämän haasteesta paremmin. Nyt kävi niin, että onnettomat sattumukset löivät minut maahan jo ennen kuin elämä kunnolla alkoikaan. Mietin joskus, että olisiko asiat toisin jos olisin ollut erityisen tuen piirissä. Jos olisin aikanaan saanut räätälöityä ohjausta sekä fyysisen vajavaisuuden hyväksymiseen että ammatinvalintaan tai saanut edes toimintakykyä parantavaa/ylläpitävää fysioterapiaa ajallaan. Olisiko se muuttanut asioita niin, ettei minusta olisi tullut elämästä monella tavalla syrjäytynyt? Sitä ei voi tietää, mutta faktoja se ei tietenkään olisi muuttanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti