On kulunut pari viikkoa leikkauspäätöksestä. Olen sopeutunut tilanteeseen. Alkuun ajattelin, että leikkaus olisi parempi suorittaa vasta kesän jälkeen, jotta koko kesä ei mene pilalle toipilaana ollessa, mutta olen muuttanut hiljaista toivettani. Se oli lyhytnäköistä ajattelua. Mukava kesä oli mielessä vähän kuin hyvitykseksi monella tapaa hankalan kevään jälkeen. Tärkein syy mielenmuutokseen on kuitenkin se, että kyynärpää on todellakin kipeä eikä sen toiminta ole parantumaan päin. Lisäksi fysioterapeutilta tuli huolestuttavaa viestiä siitä, että selän toisen puoliskon lihaksissa alkaa näkyä yhä suurempaa puutosta lihasmassassa. Tämä johtuu käden olemattomasta käytöstä.
Tilanne on siis karkaamassa käsistä. Voisin kuvitella, että tuo vaikeuttaa asennonhallintaa kokonaisuutena ja johtaa laajeneviin ongelmiin selän kautta koko kehoon, mutta asiat on otettava kerrallaan. Juuri nyt ensimmäinen askel on korjata viallinen kyynärpään tekonivel. Eikä siinä kannata aikailla yhtään enempää kuin on pakko. Sen jälkeen toivon, että olkapään asiaan otetaan uutta otetta, sillä tällaisena tilanne ei voi jatkua. Täytyyhän hoitavan tahonkin (ortopedien) ymmärtää, että ongelmat eivät ole vain paikallisia, vaan hoitamattomina ne ketjuuntuvat ja tulevat yhä vaikeahoitoisimmiksi. Tästä samasta lyhytnäköisyydestä on lukuisia esimerkkejä. Myös muita kuin suoraan niveliin liittyviä.
Käytännössä voi silti käydä niin, että saan pitää kesäni, sillä haava-asiaan ei näillä näkymin ehdi tulla ratkaisua. Patologin vastaus tuli eikä kasvaimesta onneksi näkynyt jälkeäkään. Kyseessä on vain krooninen haava. Se suljetaan uudelleen toimenpidepoliklinikalla. Aikaa tuolle toimenpiteelle ei vaan taida löytyä tarpeeksi ajoissa. Yritin selittää tilannetta kirurgille, mutta en usko viestin menneen perille. Hän ehdotti, että sulkemista voidaan toki siirtää, ja tehdä se sitten tekonivelleikkauksen jälkeen. Se ei kuulosta oikein hyvältä. Ensinnäkin haava olisi avoinna, vaikka edellytyksenä on ehjä iho. En tiedä miten paljon noita sääntöjä voidaan venyttää. Toiseksi haavan hoitaminen kävisi minulle mahdottomaksi leikatulla kyynärpäällä.
Oikeastaan koko hoitoani leimaa tuo sama lyhytnäköisyys, johtuen siitä, että kukaan ei pysty pitämään kokonaisuutta hallinnassa. Pelkästään kivunhoidosta puuttuu kontrolli, ja sitä leimaa kaikenlainen kiinnostuksen puute tehdä siihen tarvittavia muutoksia. Minusta pitkäaikaista, elämän kestävää, kipua ei pitäisi hoitaa näin leväperäisesti. Se kaipaa suunnitelmallisuutta ja jatkuvuutta. Sinulla on jo kaikki käytössä tai jotain muuta vastaavaa, sanoi eräs lääkäri. Väite on järjetön. Oikeasti sanoma oli jotakuinkin niin, ettei minulla ole aikaa tai kiinnostusta sinun kivuillesi.
Mietin esim. paineen tunnetta rintakehällä, joka tuli seurakseni vuonna 2016 (polvien tekonivelleikkauksen jälkeen). Siihen ei ole otettu mitään kantaa. Olen kärsinyt tukalasta olosta, kunnes kuntoutusosastolla tänä vuonna lääkkeisiini lisättiin uusi tulokas, joka on suurimmalta osalta ratkaissut tuon ongelman. Kyllä vähän suututtaa (tai jopa katkeroittaa), että olen kärvistellyt tukalan vaivan kanssa ihan turhaan monta vuotta. Olen kuitenkin samalla onnellinen siitä, että saan taas haukottua happea kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti