Oppitunti pimeydessä

Arki on vihdoin asettunut uomaansa. Entisen kaltaiseen, mutta kuitenkin vähän eri tavalla virittyneeseen. Tilanne lähti purkautumaan auton käyttöönoton jälkeen, sillä se helpotti oleellisesti kaikkia toimia. Lopulta en joutanut asioita sen tarkemmin miettimään, vaan tilanne piti ottaa nopeasti takaisin haltuun, koska kaikki voimat on keskitettävä liikkumisen parantamiseen. Siihen täytyy pyrkiä hyvän asennonhallinnan kautta. Sen oppiminen ei ole helppoa. Pitäisi kaivaa esille sellaisia lihaksia, jotka eivät ole koskaan aktivoituneet oikeaoppisesti.

Rakennustyöt on aloitettava syvistä lihaksista. Se vaatii kärsivällisyyttä ja oikein suoritettuja liikkeitä. Fysioterapiassa etsitään tarvittaessa vaihtoehtoisia liikkeitä, sillä läheskään kaikki liikkeet ei minulle sovi. Ruumis viestii kaikin tavoin, että nyt on edettävä maltilla, mutta se ei tarkoita samaa kuin laakereillaan lepäily. Helpompaa olisi käydä riuskemmin toimeen, mutta sillä tavalla saa vain ruumiin täysjumiin. Koko elämästä on tullut yksi iso kärsivällisyyden oppitunti. Ihan aiheesta varmaan.

Lonkat ja polvet paranevat tässä vaiheessa hiljalleen, mutta aina välillä huomaa jonkun liikkeen sujuvan paremmin kuin ennen. Olen yrittänyt löytää tien takaisin liikkumisen pariin. Toistaiseksi se tarkoittaa lähinnä kotiharjoituksia, vesijumppaa ja kävelyä. Säännöllisyyttä siihen ei ole (vielä) löytynyt. Vesijumppa on oikeastaan ainut mitä ruumis sietää. Puoliteholla, ja kyynärpäät ja kaularanka huomioiden, mutta muuten.

Erityisesti kävelyn kanssa on vaikeuksia, mutta ei se polvista johdu. Niissä ongelmat ilmenee lähinnä rajoitteina liikkeissä, ja ylirasituksen puolelle mentäessä jäykkyytenä. Ranka on sen sijaan kivuliaasti jumissa. Sen ongelmat oli odotettavissa, mutta silti harmittavia. Kävellessä tuntuu kuin joku norsun kokoluokkaa oleva eläin istahtaisi rintakehän päälle. Silloin näen värillisiä pisteitä leijumassa ympäriinsä. Ne vähän hirvittää, sillä näköongelmat alkoivat leikkauksessa sillä samalla oireella. Ovat tosin vähän himmeämpiä kuin silloin. Niskasta ja hartioista säteilee polttava kipu keppikäteen.

Alkuun olin epäluuloinen tuon rintakehän painon tunteen kanssa. Se ilmeni jo kuntoutuksessa kun kävin ensimmäisillä kävelyillä. Se iskee parin sadan metrin kävelyn jälkeen. Ensin säikähdin, että sydämessä on sittenkin jotain vikaa, mutta siitä ei sentään liene kyse, sillä se on terveeksi todettu. Niinpä olen jäänyt seuraamaan oireen kehittymistä. Rintaranka sen ilmeisesti aiheuttaa. Sen liike on jäykkää - ehkä vain 30-40 % normaalista. Kävellessä voi hyvin tuntea, ettei se osallistu toimintaan vaan on niin kuin puupölkky! Lisäksi lievä huimaus, pahoinvointi ja kuristava tunne kurkussa vaivaavat kaiken aikaa. Arvelisin, että rangan jumeihin liittyen nekin. Kävelyä täytyy silti yrittää jatkaa aina kun vointi sallii. Pidemmällä matkalla (siis n. 1 km) selkä pyrkii jo painumaan kumaraan. Ihan niin kuin ennen.

Parasta olisi käydä monta kertaa päivässä lyhyellä kävelyllä. Niin, että asento säilyisi koko matkan ajan. Mutta jos edes kerran päivässä jaksaa ponnistaa itsensä ulos marraskuun synkkään pimeyteen niin mieluummin sitä sitten menee kerralla enempi. Toinen ja kolmas kerta vaatisi jo lähes ylimaallisia voimia. Oikeastaan en jaksaisi lähteä ulos ollenkaan, vaan haluaisin kaivautua mahdollisimman syvälle sohvaan, ja vetäistä vielä torkkupeiton pään yli.

Siitä tulee vähän parempi olo kun istuu tai makaa selkärangattomana myttynä. Silloin henkikin kulkee helpommin. Jotenkin nurinperistä sekin. Tässä kohdassa en kuitenkaan anna periksi, vaan kävelyä jatketaan. Ruumiin täytyy ottaa voitto niskuroivistä jäsenistään, sillä uusi asento on tullut jäädäkseen. Toivottavasti ollaan voiton puolella viimeistään siinä vaiheessa kun auringon valo voittaa pimeyden varjon. Sitä ennen liikutetaan mielen varjoja laittamalla valoa ikkunaan ja kynttilää lyhtyyn. Silloin on mukavampi päivystää pimeyttä ajatukset seuranaan.