Sanaton hiljaisuus

Yksinäisen joulu on usein hiljainen. En osaa silti kaivata siihen mitään lisää. Koko joulua en toisin yksin vietä vaan olen saanut jouluaterian syödäkseni. Aattoiltaan on aina sisältynyt omia, jo vuosia vanhoja jouluperinteitä. Siihen on tärkeänä osana kuulunut tarkoin valittu kirja. Nyt tuo perinne on kai peruuttamattomasti rikkoutunut, sillä näkökykyni ei enää riitä kirjan lukemiseen. Perinteet on tärkeitä, mutta ei korvaamattomia.

Eilinen aattoilta meni pitkälti sanattomassa hiljaisuudessa. Se oli kokemus sinällään. Hiljaisuus jota en tarkoituksella täyttänyt äänillä tai tekemisellä. Oli pakko kohdata omat ajatukset ja tuntemukset. Huomasin mihin kaikkeen voi pienet muutokset elämässä vaikuttaa. Päädyin miettimään elämän merkillistä kulkua. Mietin ihmisiä erilaisissa tilanteissa. Tuttuja ja tuntemattomia keskellä suunnatonta iloa tai ehkä suurta surua. Useimmiten kai jotain siltä väliltä.

Nyt laitoin joulumusiikkia taustalle; jospa siitä tulisi minulle uusi perinne. Kerrankin pysähdyn oikeasti kuuntelemaan sanoja. Ikkunan jouluvalojen loiste on ihan riittävä valaistus tähän tarkoitukseen. Yksinäisyys voi olla vaikeaa, mutta itse en tunne siitä ahdistusta. En edes siitä, että mitään tekemistä ei ole. Ei muuta, kun kirjoittaminen. Se on minulle tärkeää. Jos en kirjoittaisi blogia, niin kirjoittaisin jotain muuta. Onneksi minulta ei otettu sanoja kokonaan pois.

Kuluvia aikoja kaikille. Kyllä se siitä!