Ihan pieni hetki

Olen viimeinkin oppinut jotain tärkeää. Se on tapahtunut tämän viimeisen viikon aikana. Tajusin, ettei  a i n a  ole pakko mennä verenmaku suussa eteenpäin. En ole koskaan pystynyt nauttimaan ulkoilusta ilman tavoitetta. Tarkoituksena on ollut suorittaa ulkoilu tai suorittaa kävelylenkki tai suorittaa pyörämatka hyvään tarkoitukseen ja mielellään jonkun sortin mittariin kiinni köytettynä. Tällä viikolla olen pysähtynyt ja tajunnut, että noita tärkeitä asioita voi tehdä myös siksi, että se tuottaa hyvää mieltä. Voi mennä hiljaa eikä se haittaa.

Lähdin ulos ilman suunnitelmaa siitä mihin matka vie. En miettinyt sitä, että tuleeko siitä lenkki tai mikä on matkan mitta. En kyttäillyt kipuja ja tuntemuksia. Vaelsin päämäärättä lähiseudulla etsimässä kukkia. Leskenlehtiä. Niitä ei näkynyt, vaikka silmäsin jokaista otollista paikkaa. Sen sijaan monet kasvit pukkasivat jo vihreää. Näkyi joutsenia, lokkeja ja oravia. Löytyi uusia paikkoja ja polkuja joiden olemassa olosta en tiennyt. Olen ihmeissäni, sillä luulin tuntevani nämä seudut.

Siinä missä muutkin päivät - on pääsiäinen minulle ajanjakso muiden joukossa. Minulle se ei katkaise erityisesti arkea, sillä arki on näin sairauslomalaisen kannalta aina varsin vapaata. Tarkoitan tietysti, että vapaata säännöllisistä ja pakollisista menoista, sillä muuten sairaus kyllä pitää huolta siitä, ettei elämä mitään yhtä vapauden riemua ole. Siinä mielessä tämä hetki tuli juuri sopivasti, ettei minun näiden päivien aikana tarvitse odottaa saavani lisätietoja, vaan voin pitää tauon. Pienen, mutta merkityksellisen.

Päätin käyttää tämän pitkän viikonlopun vain niihin asioihin, jotka on minulle tässä hetkessä tärkeitä. Pidän mielessä, että ainakin toistaiseksi minulla on jalat, jotka kantavat. Nyt on mahdollisuus valita neljä seinää tai valita itselle otetut askeleet. Se on mahdollisuus, joka kannattaa käyttää. Olen nyt selvinnyt lamaannuksestani, joka sai minut hetkeksi ajattelemaan, että mitä järkeä on ponnistella paremman kunnon eteen, kun mahdollinen toipilasaika saa sen taas pohjalle valahtamaan. Niin siinä varmasti kävisi, mutta mitä enemmän pohjalle on matkaa niin sitä lyhyemmäksi käynti siellä jää. Näin uskon ja sen mukaan toimin.

Pyrin siis alkuperäisen suunnitelman mukaan kohti parempaa kuntoa. Jatkan kuntosalia, pyöräilyä ja allasta siinä laajuudessa kun se eri hetkillä on mahdollista. Niin, olen tosiaan päässyt taas pyöräilyyn kiinni. Nautin joka ikisestä kylmän meren yltä puhaltavasta tuulenpuuskasta joka yrittää vastustaa etenemistäni. Matkat on edelleen lyhyitä - vain vajaata viittä kilometriä, sillä polvien kipu tekee polkemisesta tehotonta, ja matka pysähtyy kaikkiin isompiin mäkiin. Se on kamalaa kun voimat loppuvat eikä vaan pysty vastustamaan kipua, mutta sitten kävellään ja tasamaalla ajetaan taas!

Uusimmat Klaveness tukikengät

Kepistä olen viimein pystynyt luopumaan. Taannoisena päivänä kävelin rantapenkereen alas ja samaa tietä takaisin omin voimin.  Ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen. Se oli hieno hetki. Kuntosali on vahvistanut jalkojani, ja pyöräily myös. Hitaasti se käy, mutta edistys on ollut nopeampaa kuin moneen kuukauteen. Kävely on tosin ollut aika vaikeaa välikauden tukikengillä, jotka on aivan älyttömän kovat. Hermokipuinen jalkaterä suuttuu niistä. Se on tottunut kietoutumaan talvikengän suloiseen lampaankarvaan. Tällä viikolla sain kuitenkin uudet kesäkäyttöön tarkoitetut tukikengät. Niiden sisus vaikuttaa paljon pehmeämmältä, joten toivon, että myös kuntoa kohottavat kävelylenkit jatkuvat. Valkoinen on epäkäytännöllinen väri, mutta kyllä se kesän kuumuudessa hakkaa mustan mennen tullen. Varsikenkähän sen tietysti olla pitää.