Tällä viikolla sairausjuna nytkähtää taas liikkeelle ja siirtyy matkan seuraavalle asemalle. Olisin halunnut pysähtyä matkalla haistelemaan radan vierustan kukkia ja viivyttää aikaa vielä, mutta nyt ei auta kun puksuttaa kukkien ohi ja katsella miltä tilanne uudella asemalla näyttää. On aika kuulla tilannetietoa rangasta. Yleensä kuulen mielellään uutta tietoa ja otan sen vastaan juuri sellaisena kuin se on, mutta nyt tuntuu, että kaikki tulee eteen liian pian. Se on tietenkin vain tunne, sillä oikeasti tämä tieto tulee 38 vuotta myöhässä. On siis jo aika.
Niin, enhän minä voi tässä vaiheessa etukäteen tietää, että mitä tapahtuu ja muuttuuko mitään. Tiesin tietysti, että lähete oli tehty ja aika näin ollen tulollaan, mutta että näin nopeasti. Huono merkki? Magneettikuva kaularangasta ja rintarangasta otetaan huomenna, ja perjantaina on aika yliopistosairaalan neurokirurgille. Ajattelin, että aikaa olisi ainakin pari-kolme kuukautta. Jos johonkin on voinut tässä maassa luottaa niin pitkiin jonoihin. Tästä huomataan taas, että mihinkään ei voi luottaa. Ei edes jonoihin.
Kysymys ei ole siitä, etteikö tieto ja ripeä toiminta olisi hyvä asia. En vaan halua kuulla mitään sellaista mikä muuttaisi elämäni juuri nyt kun olen taas alkanut löytää tien ovesta ulos. Toisaalta magneettikuva kaularangasta on otettu viimeksi vain puolitoista vuotta sitten eikä siinä silloin ollut mitään huolestuttavaa. Sen jälkeen on tosin todettu tuo instabiliteetti tasolla c1-c2. Tietysti haluan tietää ja minun täytyy tietää tilanteesta enemmän, mutta kaikki vaikuttaa niin hallitsemattomalta.
Oli (tietysti) pakko taas katsoa, että mitä tietoa kaularangan instabiliteetista löytyy, mutta tuntuu olevan melkoinen harvinaisuus sekin. Ei juuri uutta sitten viime katsoman. En löytänyt selvää vastausta, että miten sitä hoidetaan. Jonkun verran tietoa löytyy luustodysplasioita sairastavista lapsista, joiden osalta jossain kirjoitettiin, että merkittävä instabiliteetti on aina leikkausaihe. Lapset ei kuitenkaan ole hyviä verrokkeja eikä liion reumaa sairastavat, joilla myöskin tuota instabiliteettia tavataan. Juttukin oli jo useamman vuoden vanha. Epäselväksi siis jäi, että miten hoidetaan ja mikä on merkittävää?
Sen opin, että kaularangan yläosan instabiliteetti on alkuun usein oireeton, mutta silti seurauksiltaan pahimmillaan tetraplegiaan tai jopa kuolemaan johtava tila. Tuo oireettomuushan on hankala seuralainen. Yritin löytää tietoa, että voiko instabiliteetin kanssa elää koko elämänsä oireettomana. Rivien välistä olin ymmärtävinäni, että kyllä voi, mutta riskien toteutumista ei ilmeisesti voida mitenkään ennustaa. Paitsi ehkä havaitsemalla muuttuva tilanne ajoissa, vaikka vielä oireettomana.
Ehkä nyt on todellakin oikea aika kuulla omaan tilanteeseeni soveltuvaa tietoa riskien suuruudesta, ettei tarvitse pirun kuvaa tällä tavoin maalata. Toiveikkaasti ajattelen, että olenhan selviytynyt puoliväliin asti oireitta, joten miksei tästä eteenpäinkin. Kokonaan toinen kysymys onkin, että onko tilanteeni ylipäätään oireeton. Niitähän on vaikka muille jakaa, mutta mikä sitten mistäkin johtuu.
Aiheeseen liittyviä postauksia: "Historian lehtien rapinaa II" ja "Liikkuu sittenkin"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti