Kello kaulassa

Perjantaina piti olla tuo kohtalon päivä, jolloin minun oli tarkoitus kuulla kaularangan hoitolinjasta. Soittoaikaa ei oltu määritelty muuten kuin päivän tarkkuudella. Toivoin, että soitto olisi tullut heti aamusta, mutta ihan turhaan. On hämmästyttävän hermostuttavaa odotella soittoa epämääräiseen aikaan. Huonon kuulon takia en voi lainkaan luottaa siihen, että kuulen soiton tai edes puheen jos olen jossain liikkeellä. Niinpä nökötin kotona odottamassa, ja tarkkailin puhelinta, jonka ominaisuuksiin ei kuulu luotettavuus, vaikka kaikkea muuta löytyy. Iltapäivällä lääkäri viimein soitti. 

En muista, että mikään soitto olisi jännittänyt tällä tavoin, mutta niin siinä kävi ettei päätöstä puoleen eikä toiseen ole edelleenkään tehty. Kuvat siis osoittivat epävakauden, ja aikaisempiin kuviin verrattaessa tilanne on selvästi muuttunut. Ongelmana on, että kaularangassa on myös muita huomioitavia vikoja, joiden vuoksi tarvitaan lisäselvittelyä siitä, että leikkaus on turvallista suorittaa. On ihan hyvä, että asioita varmistellaan, jos tarve on, mutta samalla asiat aina vaan pitkittyvät ja tulevaisuuden suunnittelu käy mahdottomaksi. Käytännössä selvittely tarkoittaa lisäkuvauksia. Tietokonetomografiaa ja uusia taivutuskuvia. Pitää myös selvittää missä kaulasuonet tarkalleen ottaen kulkee.

Tässä välissä on hyvä vetää syvään henkeä pari kertaa ja matkata sitten niihin tutkimuksiin joihin kutsu käy. Tämä lisäaika on antanut minulle mahdollisuuden sopeutua tilanteeseen. Eihän tuo kaularangan leikkaus mihinkään suosikkien listalle vieläkään pääse, mutta jos se pitää tehdä, niin sitten se kortti katsotaan. Jos taas ei leikata, niin tyynin mielin otan senkin ratkaisun vastaan, sillä olenhan kantanut näitä riskejä koko elämäni. Erona on vain se, etten ole tiennyt niistä aikaisemmin. Kiirettä ei sinällään ole niin kauan kun kivut pysyy siedettävinä eikä onnettomuuksia satu. Pitänee kantaa kelloa kaulassa.

Se hyvä puoli asioiden pitkittymisessä on, että lähitulevaisuudessa voin keskittyä kuntoutukseen. Tällä viikolla oli allasterapiaa, joka oli siis ensimmäinen laatuaan. En oikein tiennyt mitä siltä odottaa, mutta harjoitukset osoittautuivat yksinkertaisiksi ja jokseenkin samanlaisiksi kuin vesijumpissa. Mitäpä muutakaan. Erona on se, että suoritustapaan tulee kiinnitettyä huomiota. Siihen, että missä liikkeen pitäisi tuntua ja mitä sillä tavoitellaan. Terapeutti oli altaassa mukana ja siinä harjoittelun lomassa käytiin tilannettani lävitse. Ajan kanssa terapia varmasti täsmentyy tarpeen ja kykyjen mukaan.

Alkavalla viikolla on taas suunnitelmia joka päivälle. Toivottavasti saan kuitenkin levättyä jossain välissä. Kyse ei ole pelkästään ajasta sohvalla vaan enemmänkin mielen rauhoittamisesta. Huomenna silmät pitäisi viedä testeihin ja lääkäriin. Keskussairaala vaihtuu taas yliopistosairaalaan, mutta siltä käynniltä minulla ei ole odotuksia. Lähiaikoina on vielä otettava kantaa erinäisiin kontrolliaikoihin tai pikemminkin niiden puuttumiseen. Esimerkiksi lonkkien luutumistilanne kiinnostaisi kovasti. Eikä ollenkaan haittaisi, vaikka suunnitelmanmukainen kuulokontrollikin järjestyisi, ettei vaan tule mitään ikäviä yllätyksiä siltä suunnalta.