Lähestyvä määränpää

Sitä myötä kun kaularankaleikkauksen jälkitarkastus ja kolmen kuukauden etappi on tullut lähemmäs, niin olo on muuttunut levottomammaksi. En enää millään jaksaisi jumittaa kotona, vaikka harvinaisen vähän sitä on tähän toipumiseen mahtunut. Tällä ajalle on osunut melko paljon sekä sairauteen liittyviä käyntejä että myös sosiaalista aktiivisuutta. Viime päivät olen silti ollut lähtökuopissa. Haluan saada luvan liikuttaa päätä siinä määrissä kun se liikkuu ja haluan muutenkin uskaltaa taas tehdä asioita. Kulkea ilman pelkoa kaatumisesta. En tietenkään tarkoita, etten sen jälkeen enää voisi kaatua - päinvastoin - on todennäköistä, että niin jossain vaiheessa käy, mutta en halua kaatumisella olevan, kaikella todennäköisyydellä, muuta seurausta kuin nolostuminen ja kenties pieni ruhje.

Kauluria olen sietänyt hämmästyttävän hyvin, mutta nyt sen olisi jo aika mennä. Minulla ei ole muuta syytä olla pessimistinen kuin se, että tunnen yläniskassa edelleen jotain liikehdintää. Eikä kivutkaan ole poissa. Niskaa ei kuitenkaan levossa särje, vaan kipu liittyy liikkeeseen tai siihen, että kauluri painaa leikkauskohtaan. Automatkat tämän viikon tutkimuksiin oli kivuliaampia kuin moneen viikkoon. Tämä tuli esiin kun lopetin vahvat kipulääkkeet. Halusin tietää mikä on kaularangan todellinen tilanne. Toivottavasti fysiatri on oikeassa sanoessaan, että kipu voi kasvaa hetkeksi lopettamisen jälkeen, koska kipulääkkeet on lamannut oman kivunsäätöjärjestelmän, mutta sen pitäisi tasoittua. En sentään laita noita sanoja sitaattiin, sillä höpertelin tuon ulkomuistista, mutta jotain tuollaista väitti, ja minä taisin näyttää lähinnä epäluuloiselta. Mutta niin, automaattisesti olen uskonut, että kauluri lähtee jälkitarkastuksen jälkeen, mutta nyt kun tuo päivä lähestyy, niin jännitys on hiipinyt mieleeni.

Kaikkien asioiden pyörittely on vienyt minulta yöunet. Myös levottomuus vaivaa. Ihan niin kuin olisi levottomat jalat -ongelma joka puolella. Eräänlainen hajoamisen tunne. En ole varma onko se fyysinen vai psyykkinen ongelma, mutta aika ajoin kärsin siitä. Se ei ole varsinaisesti kipua, mutta olo on sietämätön. Pakotan itseni olemaan paikallaan sekunti kerrallaan. Kestä vielä yksi ja sitten vielä yksi, mutta kauan en kestä. Uskon sen liittyvän yliliikkuvuuteen, koska tulee älytön tarve yliojentaa nivelet. Sillä tavalla niihin saa edes jonkunlaisen tuntuman, mutta muuten se ei ole hyväksi. Parina yönä olen kokeillut vaivaan melko tiukkaa putkisidosta ranteissa ja nilkoissa. Joskus aiemmin olen kokeillut sitä päiväkäytössä, mutta silloin siitä ei ollut apua. Nyt se tuli mieleeni kun tajusin, että käden tunkeminen tyynyn alle puristuksiin tms. auttaa hallitsemaan sietämätöntä tunnetta. Sidos tosiaan vähän auttaa. Samalla tuen tyynyillä kokoon lonkat ja olkapäät. Pysyn siis kasassa ulkopuolisella tuennalla. Viime aikoina tekonivelpolvet on ollut ainut normaalilta tuntuva osa minussa.

Ehkä asiat alkaa vähitellen tasaantua nyt kun avustajakin on aloittanut. Saa nähdä miten miten suuri avustustarve lopulta on. Jotenkin hankalaa, että toisen elanto riippuu siitä miten paljon apua tarvitsen. Avustaja ehkä toivoo kaikki myönnetyt tunnit käytettäväksi, mutta minusta määrä tuntuu etukäteen arvioiden paljolta - enkä halua kenenkään hengailevan täällä ylimäärin, sillä seuransietokykyni on rajallinen. Olen jo vuosia tehnyt kaikki kotityöt silloin kun kunto on sen sallinut. Sen jälkeen kun olen esim. havainnut siivoustarpeen, niin olen sen suorittanut ensimmäisessä kohdassa missä se on tuntunut mahdolliselta, mutta nyt joudun jo etukäteen päättämään, että tuona tiettynä päivänä on siivouspäivä, ja silloin siivotaan riippumatta siitä, että onko vointini siihen tarpeeksi hyvä. Olen myös käyttänyt kotitöihin säästelemättä aikaa eli jaksottanut tekemisen koko päivälle. Oikeasti niihin ei kovin kauaa mene. Tämän järjestelyn tarkoituksena on sekä auttaa mahdottomissa kohdissa että myös jättää minulle voimavaroja tehdä jotain muuta, mutta enpä tiedä mitä se muu on. Monella tavalla totuttelun paikka.