Suojaton

Uusiin rajoitteisiin totuttelu on alkanut. Tämä vaihe on aina vaikea, mutta lopulta asioiden uudesta tilasta tulee selvyys. Ensimmäisenä vaiheena entisistä harrastuksistani palasin pyöräilemään. Suoralla ajo sinällään sujuu - vain polvien kestokivut häiritsevät. Olin jotenkin onnistunut unohtamaan ne toipiluuden aikana, sillä en tehnyt mitään sellaista missä vaiva olisi aktivoitunut. Enää en uskottele, että ne voisivat itsestään parantua. Mieleeni tuli kuitenkin lonkkaan pistetyt kortisonipiikit. Eikö siitä voisi olla apua myös polvien tapaukseen? En tosiaan tiedä, mutta asia on syytä selvittää. Suuntaan ehkä sen tiimoilta terveyskeskukseen - siis heti kun pöly edellisestä noin miljoonan asian käynnistä on laskeutunut.

Muutenkin olisi taas erinäisiä asioita, johon tarvitsisin lääkärin apua, mutta en suostu tilaamaan aikaa. Asiat ovat kerrankin Larseniin liittymättömiä, vaikka välillä on vaikea tietää mitä kaikkea siihenkin oikeastaan liittyy. Pinnalta katsoessa se on lähinnä ortopedian alaan kuuluva sairaus, mutta sidekudoksen poikkeavuuden takia se oikeasti ulottaa lonkeroitaan paljon laajemmin. Olen kuitenkin viime vuosina käyttänyt niin laajasti terveyspalveluita, että en haluaisi mennä sinne mistään syystä. Odotan siis, että vaivat ratkeavat itsekseen ja mielellään parhain päin. (Minäkö muka pessimisti?) En soita edes kysyäkseni neuvoa lääkkeistä, vaikka niissä olisi kyseltävää. Yhdenkin lääkkeen lopetin sivuvaikutusten takia omin päätöksin, ja muutenkin muokkailen lääkitystä uuteen uskoon tämän tästä. Välillä mietin riittääkö taitotasoni varmasti pelaamaan niillä, mutta sitten kykyihini suunnattomasti uskoen, ajattelen, että minä osaan.

Mutta palatakseni tuohon pyöräilyn aloittamiseen niin se on käynyt vähän vaarallisemmaksi. Ei teknisesti, mutta kykyni huomioida autoja on heikentynyt. Kaupungissa ajaessa ei voi sokeasti pitää kiinni oikeuksistaan, sillä autojen kanssa ei ole syytä käydä kilpasille vaikka olisi oikeassakin. Nyt minun on lähes mahdotonta tehdä nopeita vilkaisuja nähdäkseni autoilijan aikomukset. Pää ei enää kierry sillä tavalla. Katsomaan kääntyminen on iso operaatio, joka vaatii toisen käden irrottamisen sarvesta (eikä se ole hyvä juttu, sillä toinen käteni ei toimi kunnolla vaan se pitää kiinni vain näennäisesti). On luotettava siihen, että autot pysähtyvät eikä siihen oikeasti pidä luottaa, joten pyöräilyonnettomuuden riski on kasvanut. Myös puutteellinen kuulo pelaa tässä omaa rooliaan. Koska minulla ei ole suuntakuuloa, niin kaupungin moniäänisyydessä minun on ihan mahdoton sanoa, että kuka kulkee ja millä suunnalla. Se korostuu nyt kun en voi tehdä kunnolla myöskään näköhavaintoja. Olo on suojaton, mutta en silti pohdi, että onko minun välttämätöntä ajaa pyörällä.

Ensimmäinen pyöräretki ei ollut menestys. Pyöräilyn aikana en tuntenut niskassa kipua, mutta huomasin kuitenkin sormien puutuvan toisin kuin koskaan ennen. Niskakipu alkoi heti kun oikaisin niskani pyöräilyn jälkeen. Pistävä kipu aivan niskan ja kallonpohjan rajamailla. Pyöräilyssä pään asento on väkisin vähän takakeno, vaikka tietoisesti yritin pitää niskaa mahdollisimman hyvässä asennossa ja mulkoilla ympärilleni lähinnä silmänliikkeillä. Se tosiaan tuntui mulkoilulta. Silmät kääntyilivät niin kauas äärikulmiin ja ylös, että silmiin suorastaan sattui. Tietynlainen epänormaaliuden tila siinä ajaessa vallitsi, mutta samalla siinä oli läsnä vapauden riemu. Se, että liikkumiseni ei ollut muista ihmisistä tai kellosta riippuvainen. Se on riskin arvoista, on todellakin!