Päiväkäynti

Viime viikolla olin päiväkäynnillä kuntoutusosastolla. Tapasin sekä fysiatrin että sosiaalityöntekijän. Oli taas aika miettiä sairausloman kohtaloa ja ammatillista kuntoutusta. Minulle on jo useamman kerran kirjoitettu toistaiseksi voimassa oleva lääkärinlausunto eläkettä varten, mutta totta kai eläkeyhtiö on päätynyt vain kuntoutustukeen ja aina lyhyissä pätkissä. Lyhyinä myös silloin kun minulle on ollut tulollaan joku leikkaus. Niinpä elämä on jo pitkään ollut jatkuvaa lausuntorallia. Nyt lääkäri ehdotti tapaukseni viemistä kuntoutustyöryhmän käsiteltäväksi. Vaihtoehtoina on tapaukseni pelkkä esittely työryhmässä tai sitten menen myös itse näytille. Lääkäri suositti jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Kyseessä ei kuulemma ole pahantahtoinen ryhmä. Näin lääkäri minulle vakuutti, kun en heti osoittanut suurta intoa ryhmän eteen astelemisesta. Sinällään minulla ei ole mitään sitä vastaan, että tapaukseni on siellä esillä. Jos tähän tilanteeseen on keksittävissä joku ratkaisu, niin se olisi erinomaista. Aika jumissa olen näiden äärilaidasta ja paikasta toiseen vaihtelevien vaivojeni kanssa. Silti oma osallistumiseni kokoontumiseen ei ole mielenrauhaa tuottava ajatus, mutta ehkäpä tosiaan haluaisin olla paikalla, sillä vailla epäilystä tiedän itse eniten tilanteestani. Mitään uusia väärinkäsityksiä en tätä tilannetta hankaloittamaan ainakaan tarvitse. Silti, kaikki ihmisjoukot on minulle jo pelkästään kuulon takia rasitus, jonka syvyyttä on vaikea kuvailla. Lopulta osallistumiseni riippuu siitä, että onko ryhmällä aikaa nähdä minua.

Tämän hetken tilanteessani on kuitenkin olemassa leikkauksen uhka. Tarkoitan uhkaa siinä mielessä, että se on iso pala kokonaisuutta. Kyynärpään asiaa ei ole vieläkään ratkaistu suuntaan tai toiseen. Ortopedin on tarkoitus soittaa minulle asian tiimoilta vielä tämän kuun aikana, mutta mitään tarkkaa aikaa soitolle ei ole ilmoitettu. Nämä on aina jänniä aikoja pelkästään jo siltäkin osin, että noudatetaanko suunniteltua aikataulua. Läheskään aina ei. Sen olen viime vuosina oppinut. Tärkeää kuitenkin olisi, että asialle olisi olemassa päätös ennen tuota mainitun työryhmän kokoontumista, sillä onhan se oleellisesti lähitulevaisuuteeni vaikuttava siirto. Jos tulee leikkaus, niin kaikki muut vaihtoehdot jäätyvät.

Tavallaan ymmärrän eläkeyhtiön näkemyksen asiassani. Ymmärrykseni ei silti tee tilanteesta mukavampaa. Hoitoni on kesken niin kauan kun minua jatkuvasti korjaillaan. Heille Larsenin syndrooma on luultavasti täysin tuntematon käsite eikä kokonaisuus ehkä hahmotu lainkaan. Minua ei kuitenkaan voida leikkaamalla parantaa. Jokainen niistä sekä antaa että ottaa jotain. Niillä tavoitellaan (ja on tavoitettu) toimintakykyä. Joltain osin leikkaukset ovat jopa huonontaneet työkykyäni. Tästä oivana esimerkkinä polvileikkauksien sivutuotteena tullut näön ongelma. Tai vaikka se, että samalla kun polvet toimivat kävelyssä entisiä paremmin, niin niillä ei kuitenkaan pääse kyykkyyn tai polvilleen ts. lattiatasolle. Tai se, että pääni ei ole enää koko aikaa kipeä, mutta niskan toiminta on kuitenkin leikkauksen jäljiltä rajoitteinen koko loppu elämän.