Pre-op: kyynärpään tekonivelleikkaus

Taas on yksi käynti saatu onnellisesti suoritettua. Tällä kerralla siinä oli todella suorituksen tuntua, sillä voimat olivat loppua kesken. Ajoin ensimmäistä kertaa kaularankaleikkauksen jälkeen noin pitkän matkan itse. Sinällään ajaminen sujui runsaammasta liikenteestä ja kaistanvaihdoista huolimatta ilman suuria ongelmia, mutta niska jumiutui täysin. Se aiheutti ankaran päänsäryn ja kivun kallonpohjaan. Ei ollenkaan hyvä alku päivälle. Lääkkeitä ei tietenkään ollut mukana, koska en tullut ajatelleeksi, että tarvetta voisi olla. Tai ehkä olin taas ikuinen optimisti! Eikä tosiaan ollut ensimmäinen kerta kun matkavarustus oli heikko.

Ennen aamun valkenemista piti jo lähteä matkaan, joten sain taas muistutuksen siitä miten raskasta näillä silmillä on ajaa pimeällä. Yhtään ei auttanut sateesta kiiltävässä syyspimeässä ilman valoja ja heijastimia kulkevat kanssaihmiset. En ole pitkään aikaan ollut liikkeellä aamun menoliikenteessä enkä tosiaan muistanut miten villi meno silloin vallitsee. Päivä koitti kuitenkin melko nopeasti, mutta palautuipa taas mieleen miksi pyrin mahdollisuuksien mukaan välttämään pimeällä ajoa. Onneksi päivät on vielä niin pitkiä, että ehdin takaisin ennen iltahämärää, mutta taisin olla matkoineen kaikkineen lähes kahdeksan tuntia reissussa.

Monipuolinen käynti. Ensin otettiin röntgenkuvia keuhkoista, ja sitten mittatikkujen kanssa kyynärpäästä. Jälleen kerran näyteltiin aina toistuva hassu näytelmä siitä miten kuvat saadaan otettua, kun en ylety ottamaan kiinni ohjeistetuista kahvoista tai pysty ojentamaan kyynärpäätä niin, että kuvat saataisiin otettua protokollan mukaan. Tällä kerralla lisänä vielä kaularanka: ”käännä pää tuonne pois päin”, sanottiin. ”En minä voi kun niska on luudutettu”, puolustelin tottelemattomuuttani. Aina väännellään, käännellään ja ihmetellään.

Hyvä juttu oli, että keuhkokuva oli tammikuuhun verraten hyvä. Silloin sisäänhengitys oli keuhkoveritulpan takia vajaa, mutta nyt siis sillä saralla kaikki paremmin. Siitä huolimatta sain myöhemmin ohjeeksi tehdä vesi-PEP puhalluksia tämä jäljellä oleva aika ennen leikkausta, jotta keuhkot olisivat mahdollisimman vahvat kestämään leikkauksen tuoman rasituksen. Eipä puhaltelusta ole paljoa vaivaa; jos ei hyötyä niin tuskin haittaakaan. Jo nyt tehtiin myös päätös siitä, että leikkauksen jälkeen aloitetaan verenohennus, vaikka se ei automaattisesti ole enää tapana. Eihän sitä aloitettu kaularankaleikkauksenkaan jälkeen (ennen tulppaa), vaikka makasin muutaman päivän lähes liikkumattomana. Välillä tuntuu, että säästetään vääristä kohdista. Tällä kertaa keuhko-ongelmat halutaan ilmeisesti välttää kaikin keinoin, ja hyvä niin.

Kuvien jälkeen tapasin ajoillaan sairaanhoitajan, toimintaterapeutin, anestesialääkärin ja leikkaavan ortopedin. Näistä viimeksi mainittu oli myöhässä pitkälti toista tuntia, joten se venytti käyntini mittaa, mutta näissä piireissä niin on melko usein ollut. Muuten ortopedin aika oli vähän niin kuin uudelleen leikkaustarpeen arvioiva käynti. Tuli mieleen, että tämä vaihe on jo ohitettu, mutta ilmeisesti leikkauksen yllättävä siirto toiselle vastuualueelle (reumaortopediaan) aiheutti tällaisen kuvion. Oikeastaan ensimmäisen kerran törmäsin ikäkysymykseen tekonivelien yhteydessä. Sanottiin, että me emme mielellään laita näin nuorille tekoniveliä. Hyvä kuitenkin, että osataan ajatella myös boksin ulkopuolelta. Totuus on, että kaikki eivät millään mahdu samaan kaavaan.

Anestesian muodoksi voi tulla joko nukutus tai puudutus. Molempiin mahdollisuuksiin kehotettiin varautumaan. Laji selviää vasta määräpäivänä vuorossa olevan anestesialääkärin arvion perusteella. Todennäköisemmin silti jälkimmäinen vaihtoehto eli soliskuopasta tehty johtopuudutus yhdistettynä johonkin elämän mukavaksi tekevään rauhoittavaan valmisteeseen, sillä kaularangan jäykistyksen takia nukutuksessa edessä olisi mahdollisesti vaikea intubaatio. Se on kirjattu tietoihini merkittävänä riskitekijänä. Mieluiten olisin hereillä ilman rauhoittavia, paitsi jos leikkausasento on kivulias tai muuten hankala. Tai jos ahdistun kuulemattomuuteni vuoksi. Eli jos kylkiasennossa ainoa kuuleva korvani menee peittoon, niin tilanne on kamala. Ihmisillä on joka tapauksessa taipumus puhua, kysellä ja antaa komentoja, vaikka olisi etukäteen todettu, että en kuule.

Näillä tiedoin leikkaus tehdään ajallaan, mutta on olemassa mahdollisuus, että sitä joudutaan siirtämään joillakin viikoilla eteenpäin. Kuvien perusteella ei ollut vielä käynnin aikana varmaa, että voiko minulle laitettava saranaproteesi olla ns. hyllytavaraa. Luut ovat jotenkin kaartuneet ja ortopedin mukaan on olemassa riski siitä, ettei luumateriaali olisi parasta mahdollista, joten kaikin puolin sopiva kalusto pitäisi olla. Asia meni siis vielä laajempaan pohdintaan, ja jos päätetään, että on hankittava yksilöllinen proteesi, niin sitten leikkaus siirtyy, sillä sen saamiseen ei ilmeisesti ole riittävästi aikaa suhteessa nykyiseen aikatauluun. "Vaikea leikkaus, mutta kyllä sen siihen saa", näin sanottiin. Luulenpa, että sitä uskalletaan lähteä leikkaamaan vain siksi, että kyseessä on jo nyt vähän käytössä oleva apukäsi, jolla ei ole jatkossakaan tarkoitus tehdä mitään raskasta työtä.

Turhan huoleton

Kyynärpään tekonivelleikkaus lähestyy vauhdilla enkä osaa suhtautua siihen riittävällä vakavuudella. On jotenkin sellainen hullu tunne siitä, että se on vaan sinne ja pois tapahtuma - niinkuin hampaan paikkaus tai muu vastaava. Järjellä hyvin ymmärrän, että kyseessä on merkittävän suuruinen leikkaus, jossa toden totta on riskinsä, mutta silti se tuntuu vaan niin pieneltä verrattuna kaularankaleikkaukseen. Hullu ajatuskulku menee vieläpä niin, että koska selvisin edellisestä leikkauksesta, niin kerrassaan mikään ei voi nytkään mennä vikaan. Järki kyllä kertoo tässäkin kohdassa, ettei alkuvuoden leikkauksesta selviäminen antanut minulle mitään ylimääräistä haarniskaa kaikkia leikkauskomplikaatioita vastaan, mutta tunne on silti huoleton.

Kokemus on osoittanut, että jos suhtaudun asioihin välinpitämättömän huolettomasti, niin usein juuri silloin olen henkisesti tai fyysisesti suurimmassa vaarassa kompastua huolettomuuteeni. Asiat jotka voivat mennä pieleen myös menevät usein pieleen. Niinpä vakaa yritykseni on nyt napsauttaa vaarantajukytkin päälle ja puntaroida kykyäni sopeutua ja suhtautua mahdollisiin ongelmiin. Suurimmat riskit liittyvät mielestäni toipumiseen ja käden suoristumiseen. Mielessä on käynyt myös mahdolliset hermo-ongelmat - lähinnä se, että joutuuko hermot käden suoristuessa jonkunlaiseen venytykseen. Polvien tekonivelleikkauksessa näin kävi. Ensimmäisen puolen vuoden ajan se aiheutti merkittävän osan kaikista leikkauksen jälkeisistä kivuista, ja senkin jälkeen seuraukset ovat edelleen jatkuvana (joskin siedettävänä) vaivana.

Toinen mielessäni ajoittain piipahtava huoli liittyy olkapäähän. Se on viimeaikoina ollut usein särkyinen ja tämän tästä sijoiltaan. Mietin, että miten sen kanssa voi pärjätä välittömästi leikkauksen jälkeen, jos ja kun se menee silloinkin sijoiltaan. Käden laaja liikuttelu on varmasti kivuliasta ja mahdollisesti jopa kiellettyä, joten miten ihmeessä saan napsautettua olkapään takaisin paikoilleen. Jo pelkästään leikkausasento tulee olemaan sellainen, että kenties jopa molemmat olkapäät menevät jo siinä kohdin sijoiltaan, ja mitenköhän ne sitten reagoi, jos se tilanne jatkuu niin on koko leikkauksen keston. Auts! Myös muiden nivelten suotuisan asennon säilyminen on tärkeää leikkauksen ajan. Olkapäiden lisäksi mieleen tulee erityisesti niska, joka jälleen (ja edelleen) klonksuu tämän tästä. Kunpa ei nyt vaan sattuisi mitään.

Ennen kaikkea toivon, että tällä kertaa vältyn näköhäriöiltä, keuhkopöhöltä kavereineen, ja veritulpankin haluaisin välttää. Ymmärrän noiden mainittujen pohjalta liiankin hyvin, että yllättäviä asioita voi sattua, mutta ei minulle mitään pelkoja noista ole jäänyt. Täytyyhän valon joskus osua risukasaankin! Siispä menen tulevalla viikolla rennoin mielin leikkaukseen valmistavalle käynnille. Kenties tiedän sen jälkeen asioista enemmän, vaikka oikeastaan leikkausajan mukana tulleet ohjeet olivat kuvaavat ja selkeät. Ehkä parhaat kirjalliset ohjeet mitä olen nähnyt. Kunpa asiat hoidettaisiin aina näin, sillä tieto ei suinkaan ainakaan tässä tapauksessa lisää tuskaa vaan se yksinkertaisesti lievittää stressiä eikä tarvitse sitten itse kaivella tietoja ties mistä epämääräisistä lähteistä. Vaikka tietysti olen sen tehnyt jo aikaa sitten, mutta kuitenkin.

Elon ilo ja kurjuus

Tähän viikkoon on sisältynyt mietteitä sekä elon iloista että sen kurjuudesta. On ollut arkea ja juhlaa. Kipuja ja hyviä hetkiä. Koko kirjo yhteen viikkoon. Mikä sopisikaan paremmin kaiken taustalle kuin lokakuinen vesisade (joka uitti minut rientäessäni altaalta pyörällä kohti kotia) tai toisaalta kävelyä siivittänyt lämpimän aurinkoinen ja värikäs syyspäivä. Viikko on ollut vaihteleva kuin elämä itse. Ajattelen elämäni olevan karkeasti arvioiden puolen välin etapissa. Voihan se tietysti olla jossain ihan muussakin vaiheessa. Jäljellä olevan oletetun ajan määrä saa kuitenkin katsomaan nykyistä tilannetta vakavana. Tulevaisuus ei näytä kovin lupaavalta. Ei oikein missään valossa. Silti on edelleen jaksettava ottaa kuntouttavia askelia eteenpäin. On uskottava siihen, että ne on hyödyksi, vaikkei se juuri siinä hetkessä siltä vaikuttaisikaan.

Toisaalta, käsittämättömän äkkiä tämä ensimmäinen elon puolikas on mennyt. Muistan hyvin erilaisia tapauksia kaukaa elämän varrelta - melkein kuin eilispäivän. Hämmästyttävän pieniä ja merkityksettömiltä tuntuvia yksityiskohtia on jäänyt mieleen. Mietin, että miksi juuri niistä on jäänyt muistijälki. Vasta viimeksi kuluneet vuodet on opettaneet arvostamaan pieniä asioita ja hetkiä. Ennen kaikkea sitä päivää, jolloin olo on hyvä. Elämän iloiksi on muodostuneet sekä ihmiset että elämykset. Niihin haluan jatkossa keskittyä enemmän, sillä omistaminen tai tavarapaljous ei ole tärkeää. En edes halua haalia ympärilleni turhaa tavaraa. Silti sitä tosiasiassa kerääntyy nurkkiin, joten kehittymisen varaa on tässä kohdassa vielä runsaasti. Joka tapauksessa nämä pohdinnat on selkiyttäneet sitä mihin suuntaan haluan elämässäni askeleita ottaa.

Kuntouttaviin askeleisiin liittyen myös fysioterapiassa puhaltavat uudet tuulet. Se tarkoittaa sitä, että minun on jatkossa tehtävä enemmän harjoitteita kotona. Pelkkä ulkoilu ei sittenkään riitä, vaikka olin antautunut moisen luulon valtaan! Keskivartalon vahvistaminen on noussut pääosaan. Sen hyvä hallinta toisi ehkä lisää vakautta ja luontevuutta myös kävelyyn. Oikea puolisko on osoittautunut varsinkin lonkan ja selän osalta selvästi heikommaksi, joten työsarkaa riittää. Kävellessä minulla on usein tunne siitä, että kaadun sivulle päin. Ihan niin kuin ranka taipuisi. Tai ei se edes ole ”ihan niin kuin” vaan rankahan todella taipuu skolioosin vuoksi juuri siihen suuntaan. Siinä on tosin kyse rakenteellisesta viasta, joten se ei harjoittelemalla häviä, mutta kenties selän lihaksiin voi silti saada tasapainoa. Eikä kotijumppa ainakaan välineiden puutteeseen kaadu.

Tulevalla viikolla aloitetaan valmistelut kohti leikkausta. Tässä vaiheessa tarkastellaan leikkauskelpoisuutta laboratoriokokeiden ja sydänfilmin muodossa. Tulossa on tähän saakka kaikista leikkauksista tarkin seula. Se vähän hämmästyttää, sillä leikkauksesta ei ole tulossa mitenkään suurempi kuin aiemmat. Ilmeisesti osastokohtaisista eroista on kyse. Muutenkin täytyy alkaa suunnitella pärjäämisen kannalta tärkeitä muutoksia kotiin, jotta arki sujuisi jollain tavalla toipilasaikana, vaikka olen enimmäkseen vailla apua ja ainakin vähän aikaa lähes yksikätinen. Yllättäviäkin ongelmia saattaa tulla vastaan. Silloin vaaditaan sekä kekseliäisyyttä että pitkää pinnaa. Varsinkin jälkimmäisen saavuttamiseen tarvitsen vielä paljon harjoitusta.

Alakuloinen vaikutelma

"Vaikutat jotenkin latistuneelta. Alakuloiselta. Oletko saanut nukutuksi?" Itse en huomannut olossani mitään poikkeavaa - en ennen kuin asia tuli puheeksi. Siihen saakka mielsin oloni jokseenkin tavanomaiseksi. Oikeastaan kunnolla tietoisuuteen epätavallisuus sinkoutui vasta sitten kun olin jo lähtenyt vastaanotolta. Oloni oli tosiaan oudon hengetön ja uupunut, mutta ei kuitenkaan sillä tavalla väsynyt, että olisin halunnut nukkua. Olin sitä paitsi nukkunut edelliset yöt varsin kohtalaisesti. En tuntenut oloani millään tavalla ahdistuneeksi tai masentuneeksi, mutta kaikki ei kuitenkaan tuntunut olevan ihan kohdallaankaan.

Olen käynyt kesästä lähtien psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla sopivin väliajoin. Lääkäri suositteli sitä viime keväänä. Toistipa vielä ohjeensa uudelleen kun en ollut toiminut asian tiimoilta. Pari kuukautta minulta (vain) kului asian miettimiseen, mutta sitten päätin ylittää sen kynnyksen, jonka ajanvaraus tuotti. Mieliala oli todella koetuksella erityisesti loppukeväällä. En usko, että olisin suosituksista huolimatta varannut aikaa ilman, että vointini tuntui sitä vaativan. Sekä kaularankaleikkaus että siitä toipuminen oli, näin jälkikäteen ajateltuna, aika rankka kokemus. Sen jälkeen kun aloin käydä vastaanotolla, niin olen jaksanut keskimäärin selvästi paremmin. Siihen on tosin muitakin syitä, mutta pelkästään jo ajan varaaminen oli askel parempaan, sillä siinä kohdassa myönsin itselleni, että voimat on loppumassa, ja että tarvitsen apua.

Toisella käyntikerralla täytettiin masennuskysely, mutta sen perusteella ei voitu sellaista tulkintaa tehdä, että minua varsinaisesti masennus vaivaisi. Siitä kyllä kävi ilmi kohtia, jotka täsmää masennuksen oireisiin, mutta kohdaltani ne johtunevat pitkään jatkuneesta epävarmasta tilanteesta, stressistä ja ylipäätään hankalasta elämäntilanteesta. Olisi ehkä oudompaa, jos viisi vuotta jatkunut pyöritys (jonotukset, tutkimukset, leikkaukset, toipumiset) ja uusiin rajoitteisiin sopeutuminen ei olisi tehnyt mitään vaikutusta. Käyntejä on toistaiseksi jatkettu, sillä se tarjoaa minulle sellaista psykososiaalista tukea, joka hoidostani on puuttunut. Tuleva leikkaus toipumisineen ja rajoitteineen on taas yksi ns. vaaranpaikka mielialan kannalta, joten kaikki tuki siitä suosta rämpimiseen on eduksi.

Mutta palatakseni vielä tämän viikon käyntiin, josta vaikutelma oli alakuloinen. Mietin asiaa, ja lopulta tulin siihen tulokseen, että kyse on yksinkertaisesti kivusta. Sitä oli niskassa, selässä ja kädessä. Myös lonkkaluu on ollut oudon arka - (perusteetta) uskon, että ruuvit aiheuttavat siellä häiriötä. Joka tapauksessa, kehoa särki jäytävällä tavalla useasta kohdasta. Takana oli jo päiviä kestänyt särkyputki. Jossain vaiheessa siitäkin olotilasta tulee tavanomainen, mutta aika usein kipujen edessä minusta tosiaan tulee hiljainen ja hidastanut. Latistunut. Se on tavallaan nöyrtymistä kivun edessä. Täytyy vaan olla tarpeeksi hiljaa, niin hiljaa, ettei kipu enää huomaisi minua ja menisi sitten pois. Toinen vaihtoehto on painaa täysillä eteenpäin, niin lujaa, ettei kipu pysy perässä. Se voi toimia vähän aikaa, mutta aina se saa kiinni eikä auta muu kuin sen seurassa oleilu kunnes helpottaa.

Vastakarvainen mieli

Olen toisinaan haitallisesti vastakarvainen. Se pätee, ja on pätenyt jo pitkään mm. suostumuksen puutteeseen käyttää säännöllistä lääkitystä tai kieltäytymisenä käyttää tarvitsemiani silmälaseja. Kevään jälkeen olen käyttänyt laseja niin vähän, että viimeviikkoisella tarkistuskäynnillä ei pystytty tekemään lisäkorjausta kaukolaseihin. Ups. Huomaan ihmisten kulkevan lasiensa kanssa huolettoman oloisesti, mutta minä pidän omiani kiusallisen hankalina ja vaivalloisina käyttää. Koko ajan niitä joutuu tuuppimaan takaisin paikoilleen. Onkohan siihen jotain kikkoja? Öh, tippa liimaa nenän pieleen vai pitäisikö sankoihin virittää varmasti-käyttöä-lisäävä kuminauha? Ajatus siitä, ettei laseista voi koskaan päästä eroon aiheuttaa vastakarvan. Myös se epäkäytännöllisyys, että tarvitsen sekä kauko- että lähilasit eikä monitehot tule kyseeseen saa mielen vastustamaan laseja. Se tarkoittaa jatkuvaa lasirallia.

Tavallaan pärjään ilman laseja - sehän tällaisen vastustelun mahdollistaa. Sitten kun laitan lasit, niin huomaan yksityiskohtia ja näen selvästi rauhallisemman ympäristön. Ihmettelen silloin, että miksi haluan katsella kaiket päivät levotonta suhmuraa? Kyse on tapauksessani näöntarkkuutta enemmän silmien asemoinnista. Lasit pakottaa katsetta suuntautumaan oikein, vaikka korjaukset on vielä kaukana niistä korjauksista, jotka tarvitsisin. Lukulaseja käytän aina, sillä ne oikeasti mahdollistaa lukemisen tasollaan. Niiden kanssa on käynyt juuri niin kuin pelkään kaukolasien kanssa käyvän: Kun niitä kerran alkaa säännöllisesti käyttää niin sitten ei enää ilman pärjää. Liikkuessa lasit on kauhean epäkäytännölliset. Kasvojeni muoto (myös tämän alueen luustodysplasia) vaikuttanee osaltaan siihen, että paikallaan pysyviä laseja ei tunnu löytyvän.

Olen nyt kuitenkin päättänyt parantaa tapani. Päättänyt kehittyä ihmisenä sen hitusen, että lasien käytöstä tulee osa minua. Täytyy hyväksyä se tosiasia, että tarvitsen lasit koko loppuelämän eikä elämää yhtään helpota se, että parhaaseen mahdolliseen korjaukseen pääsy vie vastusteluni takia taas ainakin puoli vuotta enemmän aikaa. Säännölliseen lääkitykseen sen sijaan en ole vieläkään valmis. Käytän lääkkeitä arviolta yli puolena päivistä, ja aina aika ajoin tilanne aaltoilee sillä lailla huonoksi, että mietin sitä, että joku säännöllinen lääkitys ehkä tasoittelisi noita aaltoja vähän. Vaihtoehdot on vaan niin huonoja. Aina kun käytän tulehduskipulääkkeitä kuurina, niin huomaan sen vaikutuksen merkittäväksi. Niillä on kuitenkin niin paljon nurjia puolia pitkäaikaisessa käytössä (varsinkin kun kärsin jo refluksivaivoista), että siihen en ihan kevyesti lähde.

Pientä vastakarvaa tuntuu aiheuttavan tänä vuonna myös syksyn vääjäämätön pimeys. Oikeastaan tykkään syksystä, mutta siltikin sitä jotenkin kauhulla laittaa jo alkuillasta valoa lamppuun. Tuntuu, että muutos valosta varjoon on tapahtunut niin äkkiseltään. Ainako syys-lokakuunvaihde on ollut näin pimeä? Tietysti se on, mutta paljon vaikuttaa myös vallitseva säätila. Täytyy taas karaistua kestämään pimeitä iltoja ja löytää niiden hyvät puolet. Kävelylle olosuhteet on onneksi oivalliset. Hyvin tässä ehtii, sillä leikkaukseen on aikaa vielä (tai enää) n. kuukausi. Siihen liittyen tähän kuuhun tulee jotain merkintöjä kalenteriin, mutta muuten lokakuusta näyttäisi tulevan suhteellisen hiljainen. Fysioterapia tosin jatkuu aivan leikkaukseen asti kuten myös sopivaksi katsotut psykososiaaliset palvelut.