Sää on käynyt kovin kesäiseksi, mutta voimia ei ole ollut ottaa tästä mitään irti. Tänään on ollut erityisen huono päivä. Aloitin varhain, joten päivä on ollut myös pitkä. Kello oli vajaa neljä aamulla, kun istuin jo päivän ensimmäinen kupillinen kahvia mukanani koneella. Taas näitä valvottuja öitä. Varmasti ei ole järkevää käydä aamupalaan kiinni keskellä yötä, mutta se hillitsee tuskastumista tilanteeseen. Pari edellistä yötä meni uusin kokeiluin paremmin, joten luulin jo ratkaisseeni kyynärpään ongelman putkisidoksella, mutta se oli turhan toiveikas kuvitelma monisyiseen tilanteeseen. Uskomattoman kipeä kyynärpää on edelleen aikaansa nähden. Tässä reilusti yli puolen vuoden toipumiskohdassa tämä on ollut tällä kohdin verrattaen hitain ja kipein toipuminen kaikista leikkauksista. Se on yllättänyt.
Vielä yöllä isoimpana unen esteenä ei ollut kipu vaan levoton mieli. Aamulla tilanne muuttui ilman mitään näkyvää syytä. Olkapää ja kyynärpää ovat niin huonoina, etten oikein edes perusarjesta selviä. Olen odotellut, että jompikumpi tai molemmat nivelet menisivät takaisin paikoilleen, sillä muu ei selitä äkillistä tämän tason kipua, mutta päivä kääntyy jo iltaan eikä tilanne ole parempi. Kipu on toki tarpeellinen tuntemus, mutta sen tulkinta vaikeutuu tilanteessa, jossa kipu on jokapäiväistä eikä yleensä vaadi toimenpiteitä. Kokemuksesta huolimatta on välillä vaikea sanoa mihin kipuun tulisi reagoida. Jälkikäteen voi viisastella, että olisi pitänyt noudattaa varoitusta siinä tai tässä kohdassa, mutta silloin kun lähes kaikki tekeminen, lepäämistä myöten, on kipua vastaan käymistä, niin rajat hämärtyy ja ylittyykin helposti.
En muuten ajatellut kirjoittaa kivusta, mutta se on ollut hallitseva teema elämässäni jo pidemmän aikaa. Muutama yö aiemmin tulin valvoessa pohtineeksi hoitamattomuuden ongelmaa, johon toki kivunhoidon puutteet liittyy. Olen ihmetellyt ja vähän murehtinutkin avunsaannin vaikeutta. Mieleeni tuli fysioterapeutin kanssa pari viikkoa sitten käyty keskustelu. Hän kertoi, ettei tiedä miten minua tulisi kuntouttaa ja kokee, ettei osaa auttaa. Arvostan rehellisyyttä, mutta kannaltani tilanne on turhan tuttu. Jälleen olen vaikea tapaus, jota harkitaan siirrettäväksi jonkun toisen ongelmaksi. Ymmärrän sen turhautumisen, jota terapeutti varmasti kokee siitä, että hoitovaste on heikko. Sehän on oikeastaan ongelman ydin. Minua ei voi parantaa fysioterapialla.
Ja vielä enemmän: Minua ei voi parantaa. Luulen, että osa avunsaannin vaikeudesta johtuu juuri tuosta asiasta, jonka fysioterapeutti niin rehellisesti tunnusti. Vaikea tapaus turhauttaa. Taidan aiheuttaa aika monelle ammatillisen kriisin. Siksi toivoisin hoitovastuuta sellaiselle taholle, joka on tottunut vaikeisiin tapauksiin, ja joka on tietämisen lisäksi sisäistänyt sen, ettei tavoite voi aina olla täysi paraneminen. Sen sijaan arvokasta on oireiden helpottaminen ja niiden pahenemisen estäminen sekä tilannearvioon kykenevä taustatuki. Olisi tärkeää, että joku on samalla puolella eikä aina vastaan, ettei aina tarvitsisi taistella, mutta nykyisestä näkövinkkelistä katsottuna tämä ajatus päättyy syvään huokaukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti