Kun sopivan kaukaa tähtää tähän päivään, niin kaikki on ihan hyvin. Huomisesta ei kukaan tiedä, joten ei sitä liikaa kannattaisi huolehtia. Olen kuitenkin alkanut miettiä, että riittääkö taso ihan hyvin vai pitäisikö sittenkin olla enemmän? Hyvän määritelmä on tietysti erittäin suhteellinen asia, mutta usein sen arvo peilautuu ympärillä näkyvien ihmisten kautta. Luulen, että aika isolla osalla kanssaihmisistä menee jollain tai kaikilla mittareilla paremmin kuin minulla. He vaikuttavat olevan onnellisempia, rikkaampia, kauniimpia ja suositumpia. On siis lukemattomia tapoja tuntea alemmuutta tai olevansa huono-osainen.
Onneksi minulla on jotain mistä voin olla kiitollinen. Minä en sisintäkalvavalla tavalla kadehdi muilta heidän onneaan tai ulkoisen onnen tunnusmerkkejä. Normaaliutta saatan hieman kadehtia. Toivon, että minut nähtäisiin minuna eikä sairauteni ilmentymänä, mutta ulkonäköön vaikuttavaa sairautta ei voi piilottaa. Luulen silti, että asenteella saa paljon aikaan myös tällä saralla. Ei voi nuhjata seiniä pitkin siinä toivossa ettei kukaan huomaa, ja toivoa silti samalla tulevansa nähdyksi. Joskus olen miettinyt, että miksi tyydyn suosiolla osaani, että eikö nyt pitäisi ainakin tavoitella itselleen enemmän? Vastaus on yllättäen alkanut hahmottua eikä se ole toiveeni mukainen. Olen ajatellut olevani vaatimaton, mutta ei, siitä ei ilmeisesti ole kyse.
Kuuntelen tällä erää kirjaa, jonka aihe on häpeä (Ben Malinen: Häpeän monet kasvot). Aloitin sen lähinnä yleisestä kiinnostuksesta aiheeseen, mutta löysin sieltä yllättäen itseni. Se on sysännyt liikkeelle paljon ajatuksia siitä minkälainen kasvualusta on ollut fyysisestä erilaisuudesta johtuva äärimmäinen häpeä. Näyttää siltä, että sen vaikutukset on olleet paljon suurempia kuin olen kuvitellutkaan. Tajusin toteuttavani elämässäni häpeän torjuntakeinoa kuin jotain esimerkkiä oppikirjasta. Ihan kuin koko elämäni perusta olisi rakennettu suurelle valheelle ilman, että olen tajunnut sitä ollenkaan. Luulenpa, että näitä juttuja tonkiessa olen kohta terapian tarpeessa.
Tiedonhankinta on hyvä lähtökohta, mutta tämä alue on aika keskeinen osa minuudessa, joten voi olla haukkaan liian suuresta palasta. En kuitenkaan saa tätä uutta ymmärrystä enää mielestä pois, joten paluuta ei ole. Mielialojeni heittelehtiminen viimeksi kuluneiden vuosien aikana kertoo ehkä siitä, että ulkoinen ja sisäinen maailma ei ole tasapainossa. Tiedän ainakin sen, etten enää halua jatkaa elämääni tällä kaavalla. Haluan uskoa, ettei minun tarvitse pyytää anteeksi olemassaoloani. Sehän on vähän noloakin sellainen. Tämä vaatii kaiketi paljon työstämistä, mutta jos antaisin neuvoja jollekin muulle, niin ehdottomasti sanoisin, ettei nöyristelyyn ole syytä tai tarvetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti