tiistai 8. elokuuta 2017

Tempoileva mieli


Aamu valkeni taas epämääräisenä. Tällaisina päivinä on vaikea löytää huvitusta mihinkään. Olin varannut ajan laboratorioon aamupäivälle, mutta muuten päivä oli tyhjyydellä täytetty. Onneksi sekä minä että päivä virkistyivät edetessään. Totean, että on lähdettävä maalle viettämään leppoisaa päivää. Kaikki tilaisuudet on käytettävä vielä ennen kuin syksy tulee. Jos tarkkaan katsoo, niin saattaa nähdä minun melkein hypähtelevän innostuksesta. Ei välttämättä siitä syystä, että olin menossa maalle vaan ennemminkin siksi, että minulla on suunta ja suunnitelma. Olin menossa johonkin. Tietysti ajatus talon nurkalle raahatusta tuolista tuulensuojassa houkutti myös. Autossa luukutan musiikkia täysillä ja nautin ohi vilistävistä maisemista. Auto nielee kilometrit äkkiä ja tuossa tuokiossa karautan maaseudun rauhaan.

Ei aikaakaan kun istun auringossa; tuulensuojassa talon nurkalla. Ihan niin kuin ajattelin. Ehdin istua vain muutaman minuutin. On turhan lämmintä - jopa kuumaakin. Riisun takin ja rullaan housunlahkeet ylös, ja asettaudun uudelleen. Pian valo alkaa sattua silmiin, sillä ne on olleet melko valonarat sen jälkeen kun näkö heikkeni. Ajattelen aurinkolaseja. Kömmin ylös tuolista (parhaalla tahdollakaan tuota nousua ei voi sanoa sujuvaksi esitykseksi) ja menen autolle kolppaamaan laseja. Lasit löytyy, joten ei muuta kun uutta yritystä. Viiden minuutin kuluttua toinen jalka naputtaa jo levottomasti maata ja katse harhailee sinne tänne. Mietin, että tässä nyt istun ja rentoudun. Katse osuu taivaalle. Aah - onpa komea pilvi - missä on kamera?

Meno jatkuu samanlaisena koko ajan - saan jatkuvalla syötöllä erilaisia impulsseja, joita riennän toteuttamaan. Olen todennut, että minun on nykyisin ihan mahdotonta istua ja rentoutua. Minä pitkästyn eikä se ole sijainnista kiinni. Voisin kuvitella pitkästyväni myös istuessani laiturinnokassa suomalaisessa järvimaisemassa, vaikka se on rentouttava ajatus. Lukeminen toimi joskus ennen sellaisena toimintana, joka riitti pitämään mielenkiintoni kassassa. Korvaavaa sijaistoimintaa ei tuolle ole löytynyt, joten oloni on aavistuksen tempoileva koko ajan.

Viihdyn maalla muutaman tunnin ja huristan äkisti takaisin kaupunkiin. Kaipaan jo paikkaani sohvalla. Siinä voin istua ja rentoutua - niin aina luulen. Käytännössä sama meno jatkuu. Ponnahdan tämän tästä johonkin tekemään jotain. Juon vettä, kaivelen kaappeja, suoristan maton... Naputtelen pitkästyneenä tietokonetta. Yritän keksiä jotain asiaa, josta haluan lisätietoa. En keksi enää mitään. Katson matkoja vaikka minulla ei ole suunnitelmia matkustaa. Ihan mitä vaan mihin voin uppoutua hetkeksi. Toivottavasti tämä on vain joku väliaikainen vaihe eikä ainakaan taantuva taito sietää virikkeettömyyttä, sillä uskon, että sitä lajia tulossa elämääni roppakaupalla lisää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti