Aina vaarallinen

"Keuhkoveritulppa on aina vaarallinen ja edellyttää välitöntä sairaalahoitoa." Näin sanoo Duodecimin terveyskirjaston artikkeli vuodelta 2017. Niin siinä kävi, että tältä reissulta minä hankin matkaani keuhkoembolian. Ilmeisesti minun kuppini ei ole likimainkaan täysi kun aina vaan mahtuu mukaan uusia ongelmia ja uusia erikoisaloja. Siispä toivotetaan tervetulleeksi monipuoliseen joukkoon sisätaudit! Jos tosissaan niin joskus sitä miettii, että eikö milloinkaan voisi asiat mennä strömsööläisesti. Mieleni tekee olla taikauskoinen ja uskoa jonkun langettaneen ylleni kirouksen, sillä todennäköisyys ei voi puoltaa tällaista.

Ilmeisesti pitkähoitoisesta ongelmasta on kyse. Minut siirrettiin eilen hoitoon kotikaupunkiin. Ihan tarkkaan en vielä tiedä miten hoito etenee, sillä sisätautilääkäri hoitolinjan määrittää. Eikä mitään ole minulle vielä kerrottu. Piikkejä on pistetty ja jotain veriarvoa on seurattu. Kotiutusta olen toiveikkaasti ehdottanut niin Tyksissä kuin täälläkin. Tulppa ei liukenemisen jälkeen edellytä sairaalassaoloa kunhan vaan estolääkitys on kohdallaan. Kaularangan osalta ongelmana edelleen jatkuva kipulääketarve, mutta minä kaipaan kotiin. Haluan kokeilemaan miten siellä voi pärjätä. (Terveisiä sukulaisille, ystäville ja naapureille - täältä tullaan!). Mitään muuta apua en saa, koska olen alle 65-vuotias. Mielestäni avuntarpeen pitäisi olla kriteeri eikä pelkkä ikä. Ei ole oikein, että muut elävät minun elämääni monta kuukautta. 

Ajokielto todella vaikeuttaa selviytymistäni, sillä en kykene tekemään ostosreissuja tai muuta pidempää asiantoimitusta kävellen, vaikka sainkin avukseni rollaattorin. Enkä pyörälläkään (kai). Kaatuminen on tässä vaiheessa se viho viimeinen vaihtoehto. Rollaattori on siis ulkokäyttöön sen varalle, että kompastun. Läheltä piti -tilanteita on ollut liikaa. Lisäksi ongelmaksi muodostuu siivoaminen, sillä kaularanka estää kumartelun ja polvet kyykistelyn. Eikä kädet toimi kunnolla. Tänäänkin tiputin saman pullonkorkin neljästi peräkkäin ja yhtä moneen ketaan ongin sen pihdeillä lattialta. Optimismia osoittaen vein pihdit joka kerran jälkeen paikalleen parin metrin päähän. Huonetoveri silmäili kuin hullua.

Jos jotain hyvää puolta tästä haluaa välttämättä löytää niin ilman muuta se, että tulppa on tulppana keuhkoissa eikä vaeltanut sydämeen tai aivoihin aiheuttamaan infarktia. Melko onnekasta oli myös sen löytyminen, sillä tapauksessani se oli hyvin vähäoireinen vaiva, joka olisi helposti voinut sekoittua rintaragan oireiluuni. Se olisi voinut olla hiljainen tappaja. Omituista on, että melkein mistä tahansa asiasta voi löytää kultareunuksen kun sitä vähän eri kulmasta katsoo.

Kaularankaleikkaus

Tuossa muutama päivä sitten julkaisin lyhyen postauksen, joten tiedät minun selvinneen leikkauksesta ilman komplikaatioita. Neurokirurgi fuusioi nikamat ja nyt on minun vuoroni tehdä kaikkeni sen eteen, että nikamat pysyvät kaularangassa juuri siinä asennossa johon ne on asemoitu. Ymmärsin niin, että reilusti sijoiltaan ollut c1 ja c2 väli näytti sellaiselta myös käytännössä eli tilanne vastasi kuvantamislöydöksiä. Tuo asentovirhe saatiin korjatuksi ja luutumisen myötä instabiliteettia ei siinä enää esiinny. Tilanpuutteen vuoksi kiinnitys laitettiin c3:een, ja c2:een laitettiin vain jonkinlainen koukku. Koukkuratkaisu on tässä vaiheessa vielä epävarmempi ja se helposti "kaivautuu" ja lähtee luutumaan väärin. Niinpä minä sain ainakin seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi seurakseni kovakaulurin. Sitä ei sovi ottaa pois edes suihkussa.

Palataan kuitenkin vielä alkuun eli leikkauspäivään. Jännitys pysyi poissa niin kauan, että Tyksin T-sairaala osui näkökenttääni taksin ikkunasta. Silloin ruumis alkoi täristä holtittomasti. Kello oli vielä varttia vaille, joten istuin tyyntymään aulaan. Katselin muina naisina säätietoja, vaikka ihan varmasti ei kiinnostanut. Hölmö harhautus kuitenkin toimi ja saavuin osastolle vain hieman säikkynä. Petipaikan sai onneksi jo ennen leikkausta, joten alkuhaastattelun ja verikokeen jälkeen puin leikkausasun ja ehdin vähän levähtää. Neurokirurgi poikkesi paikalla. Minulla ei ollut muuta kysyttävää kun, että auttaako se (leikkaus)? Sitä tässä yritetään - eikös ne kivut ole olleet hankalia? Niinpä niin, kivut on olleet hankalia ja leikkauksesta tulee toivottavasti apua, mutta se selviää vasta myöhemmin.

Vuoroni oli heti yhdeksältä. Tällä kerralla (nyt kun olisin ollut siihen täysin kykenevä) leikkuriin ei tarvinnutkaan itse kävellä. Se on hieman huvittavaa, sillä polvileikkaukseen raahaduin kahden sijoiltaan olevan polven kanssa ja kipeillä käsillä kepeillä vaivalloisesti köpötellen. Nyt siis hyvävoimaisena pedillä pötkötellen. Jo alkuvalmisteluiden aikana minulle kysyttiin paikka teho-osastolta, joten asia ei tullut yllätyksenä. Sen lisäksi kerrottiin, että intubaatioputki otetaan pois vasta sitten kun olen hereillä. Vaikka tiesin sen, niin silti tunne oli herätessä paniikinomainen. Se oli jotain ylimääräistä ja ainakin tuntui, että kauan kesti ennen kun ottivat putken pois. Myös tukikauluri oli viritetty paikoilleen eikä se ainakaan ahdistusta vähentänyt.

Ensimmäinen yö meni kitumalla niin kuin olettaa sopii. Minua pidettiin hyvissä lääkkeissä, mutta silti kipu ja pahoinvointi puskivat välillä pintaan. Puolivälissä yötä koin taas minulle riittää -hetken. Ajattelin, etten kestä enempää ja pyrin sumein aivoin yrittämään ottaa hatkat. Siinä tilanteessa kokemus auttoi, sillä muistin saman jumin tunteen aiemmista leikkauksista. Tiesin, että ensimmäinen yö on ylitettävissä. Lopulta sain jotain rauhoittavaa lääkettä. En pelkästään levottomuuden tähden vaan siksi, että se vähensi tarvetta antaa minulle kipulääkkeitä, joita en pahoinvoinnin takia kestänyt.

Herätessä havaitsin, että minuun oli yhdistetty iso joukko letkuja. Tietysti tavanomaiset sydänvalvontapiuhat ja virtsakatetri. Päästäni puski ulos dreeniletku (näkyy oheisessa kuvassa). Käsiini oli laitettu kolme kanyylia, joista yksi oli näppärä valtimokanyyli. Sen kautta saatiin mitattua verenpaine, ja otettua verinäytteet pistämättä. Sormessa nökötti tietysti hapetusmittari. Melko nopeasti pääsin onneksi eroon happimaskeista, mutta kyllä silti tuli johdotettu olo. Siitä asemasta ei niin vaan lähdetä, vaikka tahtotilaa olisikin. Noissa tilanteissa ihminen on täysin muiden varassa. Silti jopa noin armottomassa tilassa avun pyytäminen tuntuu yllättävän vaikealta. On pakko pyytää apua asennonvaihtoon ja aiheuttaa toisille vaivaa, vaikka tietää, ettei pysty uudessakaan asennossa kauan olemaan. Ei niin että minulla mitään valitettavaa tuolla saamastani hoidosta olisi.

Edelleen olen sairaalassa, mutta kotiutus lähestyy. Ensimmäisinä päivinä kivut oli ankaria eikä sopivaa asentoa tahdo vieläkään löytyä. Nyt kivut on kuitenkin jo paremmin hallinnassa, kun sopivat lääkkeet on löytynyt. Osa ei vaan ole saatavisssa kotiin, joten aikaa on kulunut. Nyt tuntuisi, että pahin vaihe on takana. Lisäksi viivästystä kotiutukseen on aiheutaneet lievät tuntemukset keuhkoputken seudulla ja lievä hengenahdistus kävellessä. Tulin noista ohimennen maininneeksi. Se aiheutti tapahtumaketjun, jota en tullut ajatelleeksi. Ennen kuin huomasinkaan niin minut kärrättiin keukokuvaan, ja vaikka siinä ei näkynyt mitään poikkeavaa, niin silti seuraavana päivänä otettiin vielä keuhkojen ct-kuva varjoaineella ja aloitetiin napapiikit. Tänään illalla labra tulee vielä ottamaan ilmeisesti verinäytteen tähän liittyen, mutta josko tämä episodi sitten olisi taakse jäänyttä elämää, sillä kotiinmeno kangastaa jo mielessä.

Vasta kotona pystyy näkemään todellisen tason tilanteelle. Autoilu meni toistaiseksi kieltoon, sillä kaikki pään kierrot ja taivuttelut on kieltolistalla jälkitarkastukseen saakka. Kauluri nämä liikkeet tehokkaasti estääkin. Makuulla kaulurin voi ottaa pois, jos pää pysyy suorassa suhteessa vartaloon nähden. Lisäksi se pitää pukea takaisin ennen ylösnousua. Olen todennut tämän mahdottomaksi. En saa hamuiltua ja asennettua kauluria ilman päännostoa. Saati sitten, että unessa muistaisin miettiä pään suhdetta vartaloon, sillä nukun aina melkoiselle mutkalle taipuneena. Niinpä kauluri pitää seuraa myös öisin, mutta hereillä ollessa avaan sen toki makuulla ollessa.

Pahoittelen kirjoitusvirheitä, sillä mitään oikolukuohjelmaa ei nyt ole saatavilla ja näkö temppuilee vähän normaalia enemmän jostain syystä.

Fuusio

Ihan pieni päivitys. Voimat on vielä vähissä, mutta leikkaus tehtiin suunnitellusti maanantaina. Se meni tietääkseni hyvin. Leikkauksen jälkeen olin seuraavaan päivään asti teholla. Mistään ongelmista ei kuitenkaan ollut kyse vaan tuo kohde oli kai vaan hankala ja paljon tarvitsinkin apua kun edes asennonvaihto ei omatoimisesti onnistunut. Kirjoittelen näistä tarkemmin sitten kun voimistun, mutta nyt on c1-c2-c3 fuusioitu. Nämä kolme päivää on olleet kauheita, mutta nyt alkaa sentään letkut olla poissa. Huomenna vielä viimeiset ja sitten pitää saada lääkitys kohdalleen. Toivottavasti pian kotiin. Ohessa kuva tältä päivältä dreenin poiston jälkeen.

Nousta ja lähteä

Puhelimen herätys käynnistyy aivan liian aikaisin suurimmalta osalta valvotun yön jälkeen. Sätkähdän merkillisesti, polvi vääntyy kipeästi ja kopsahtaa lopulta vielä seinään. Siitä kuuluu perin outo kumahdus kun titaanipolvi tapaa voimallisesti betoniseinän. Niin hyviä aloituksia päivälle nämä. Haparoin puhelimen käteeni ja tuijotan sitä ymmärtämättä että miten se raakkine hiljenee. Ensimmäisenä ajatuksena mieleeni tulee, että en halua mennä leikkaukseen. Nopeasti pää selkiytyy sen verran, että muistan ettei tässä herätyksessä ole vielä kyse leikkauksesta vaan siitä, että on aika nousta ja lähteä altaalle. Se tuntui kovin helpottavalta vaihtoehdolta. Tämän sattumuksen aikaan leikkaukseen oli aikaa tasan viikko. Minua ei jännitä enkä muutenkaan ole vastahankainen leikkausta kohtaan. Silti mietin, että oliko tuo varhainen tiedostamaton hetki oikea totuus.

Huomenna aamulla kello(t) oikeasti soittaa sen merkiksi, että on aika nousta ja lähteä leikkaukseen. Saapa nähdä millaisissa tunnelmissa lähtö tapahtuu. Vaatimuksena on, että iltasuihkun lisäksi on vielä aamullakin käytävä suihkussa. Olin ajatellut unohtaa tuon lukemani ohjeen, koska en mielestäni ehdi pahasti likaantua muutamassa tunnissa, mutta kun sama toistettiin pre-opissa, niin täytyyhän sitä sitten noudattaa. Hyljeksin moista ponnistusta jo ennalta. Se vaatii huomattavan aikalisän aamutoimiin ja varhaisen herätyksen, sillä sairaalassa pitäisi olla jo seitsemältä ja täältä on sinne oma matkansa. Saattaa unet jäädä muutenkin vähiin. Toisaalta onhan minulla aikaa nukkua leikkauksen aikana. Nukutusta enemmän tykkäisin puudutuksesta, mutta se ei tietysti tässä tapauksessa ole mahdollista. Se on hyvin häiritsevä tunne, että yhdellä hetkellä olet hyvävoimaisena tajuissasi ja sitten havahdut kuin sekuntia myöhemmin muuttuneeseen todellisuuteen. Muutos on epämukavan nopea.

Tämän edeltävän viikon aikana olen tehnyt sellaisia pikkuhommia, joista en usko seuraavina aikoina selviytyväni. Nähtäväksi jää miten paljon ulkopuolista apua tarvitsen, mutta olen ainakin yrittänyt valmistautua. Kahvi- ja leipävarastot on täytetty. Myös viime kesän marjasato odottaa syöjäänsä. Lisäksi olen jo pidempään valmistanut ruoka-annoksia pakkaseen, sillä leikkauksen tuomista rajoitteista riippumatta muistan uupumuksen, joka ei todellakaan innosta noihin hommiin. Viikolla kävin myös vielä pari kertaa allasterapiassa - ne on nyt kaikki käytetty, joten kuntoutukset lähtevät tauolle. Normaalia enemmän olen joutunut myös lepäämään, sillä päänsärky häiriköi (ja muistuttaa samalla, että leikkaus on varsin tarpeellinen). Tulehduskipulääkkeiden käyttö ei ole ollut suotavaa niiden lisäämän vuotoriskin tähden enää näin lähellä leikkausta, joten nupille ei ole ollut muita keinoja kuin lepo, lämpö ja rentoutusharjoitukset. Eivätkä ne oikein riitä.

Olen viihdyttänyt itseäni katsomalla Youtube-videoita kaularangasta. En pelkästään leikkauksesta, vaan sen toiminnasta ylipäätään. Katsoin myös c1-c2 fuusioon liittyviä pätkiä. Löysin yhden hienon animaation ruuvifiksaatiosta. Ajattelin, että onpas nätti ja siisti homma. Sinne menevät ruuvit yksi toisensa jälkeen ja sitten viritetään tangot ruuvien välille ja valmista tulee. Animaation jälkeen katsoin jotain vähemmän nättiä videokuvaa ruuvien laitosta käytännössä. En tohdi edes kertoa mitä ajattelin tuokiosta intialaisprofessorin seurassa. Totean vain, että minun ei olisi ehkä kannattanut katsoa sitä pätkää, mutta kaikesta huolimatta olen vieläkin yllättävän rennoin mielin eikä huominen jännitä. Aamulla asian laita lienee jo toisin, mutta palataan näissä merkeissä sitten kun kuntoni sen sallii.

Kaularankaleikkaus pre-op

Leikkaukseen on aikaa vähän yli viikko. Perinteisesti olen aina etsinyt tietoja tulevasta leikkauksesta ja yrittänyt jäsentää sen jotenkin havainnolliseen muotoon. Tällä kerralla luovutan, sillä aihe on liian hankala ymmärtää eikä tietoa ole tarpeeksi. Aiemmin tällä viikolla oli pre-operatiivinen käynti. Tapasin käynnillä hoitajan, neurokirurgin ja anestesialääkärin. Käynti tarkensi asioita siltä kannalta, että leikkaus koskee nikamia c1 ja c2. Kallonpohjaa (c0) ei siis aiota liittää tuohon porukkaan. Tällä tavoin pyritään säilyttämään pään liikkeitä. Kuvat osoitti, että ilmeisesti ainakin c2:ssa on toispuoltaisesti huonosti tilaa ruuville. Muutenkin anatominen poikkeavuus aiheuttaa hieman haastetta.

Niinpä tilanpuutteen ja kaulasuonen sijainnin vuoksi on mahdollista, että kiinnitys tehdäänkin c3 lähtien. Tällä ei ole käytännön merkitystä, sillä c2 ja c3 on minulla jo valmiiksi yhteenliittyneenä. Annoin myös luvan muuttaa suunnitelmaa kesken leikkauksen eli jos tilanne ns. paikan päällä siltä näyttää, niin sitten kiinnitys voidaan tarvittaessa tehdä kallonpohjasta. Käsitin niin, että riskinä on kiinnitysten myöhempi irtoaminen, jolloin myöskin jouduttaisiin menemään kallonpohjaan. Ja nyt kun kirjoitan tästä, niin sehän vaikuttaa itseasiassa melko omituiselta. En ymmärrä mitä väliä irtoamisella olisi sen jälkeen kun luutuminen on valmis. Tietysti romut pitäisi sieltä silloin poistaa, mutta outoa että se sitten vaatisi uudelleen kiinnittämistä.

Luin joskus tutkimuksen kiinnitystekniikasta, joka on leikkauksena vaikeampi, mutta lopputulokset on olleet lähes täydellisiä ainakin lyhyellä aikavälillä. Siinä ei käytetty luusiirteitä (eikä minullekaan sellaista käytetä) ja ruuvit asetettiin käyttämällä apuna navigointisysteemiä. Sellaisen käyttämisen neurokirurgi mainitsi ja oli varsin luottavainen, että sen avulla ruuvit paikalleen saadaan. Tutkimuksessa käytetty tekniikka saattaisi hyvinkin olla se, jolla kiinnitys tehdään, vaikka onhan niitä varmasti muitakin samankaltaisia tekniikoita ja navigoinninkin käyttö taitaa olla nykypäivänä ennemmin sääntö kuin poikkeus.

Potilaat eivät lukemassani tutkimuksessa olleet luustodysplaatikkoja saati sitten hypermobiileja. Sellaisia tutkimuksia ei taida löytyäkään. Pieni epäilyksen häivä jää mieleeni, että ymmärretäänkö Larsenin syndrooma tarpeeksi hyvin. Pidän mahdollisena, ettei leikkausta ole ollenkaan mietitty hypermobiililta kannalta. En tiedä onko se edes tarpeen tai tiedossa. Notuleissa kummittelee edelleen tälläkin käynnillä vastaan tullut, jo vuonna 1978 keksitty määritelmä: "Polvien ja lonkkien luksaatiot, ja muidenkin nivelten patologinen liikkuvuus." Merkityksellistä on enää tuo nivelten patologia, joka pitää sisällään ison joukon ongelmia. Vähän auttoi, kun katsoin Kanta-raporttia pre-opista. Siinä oli anestesialääkärin kirjaamana niukat, mutta jotensakin kelvolliset tiedot Larsenin monipuolisuudesta. Jospa nyt ainakin se puoli saadaan hoidettua ongelmitta.

Tuon ruuvien myöhemmän irtoamisen lisänä riskeistä mainittiin taas pieni halvaantumisriski. Lisäksi riskinä on osua kaulasuoneen, jonka seurauksena tulisi pikkuaivoinfarkti. Muistan lukeneeni, että suoneen osuminen oli kaikkiaan tämän leikkauksen suurin riski, mutta viime syksynä tehdyn tt-angiografian ansiosta kaulasuonten sijainnit on kuitenkin hyvin tiedossa. Muita mainittuja riskejä ei mieleeni tule, mutta aiemmin on ollut puhetta leikkauksiin aina liittyvistä perusriskeistä kuten vaikka haavainfektiosta tai sydänongelmista. Nämä tietysti tuttuja asioita jo muista leikkauksista. Muistissa on myös omakohtaiset kokemukset siitä, että pienetkin riskit voivat toteutua.

Kaularangan instabiliteetti

"Luustodysplasia-potilaiden kaularangan instabiliteetti-leikkausten määrä 

on pieni. Leikkausten vaativuustaso on huomattava ja 

 komplikaatiofrekvenssi korkea jopa alan huippukeskuksissa." 

(Suomen Ortopedia ja Traumatologia Vol. 37 vuodelta 2014)

Aloitetaan tämä tarina tuollaisella sitaatilla. Olen metsästänyt tietoa, mutta joutunut taas toteamaan, että sitä on vaikea löytää. Olen jo tottunut siihen, että sen lisäksi, että Larsenin syndrooma itsessään on harvinaisuus jopa harvinaisten joukossa, niin myös monet siihen liittyvät vaivat on joko melko harvinaisia tai hyvin harvinaisia. Joskus kyllä kaipaisin vertaistukea. Minua kiinnostaisi kuulla kokemuksia siitä millaiselta toipuminen ja elo C1-C2-tason luudutuksen jälkeen tuntuu. Toisaalta kiinnostaisi myös kuulla miltä maailma näyttää toisen Larsenin syndrooma -potilaan silmin katsottuna. Aina ei saa mitä tarvitsee ja siihen on tyytyminen.

C1-C2 tason instabiliteettia voi sanoa harvinaiseksi vaivaksi ainakin keskimääräisellä ihmisellä. Sen sijaan joihinkin syndroomiin se kuuluu yhtenä oireena. Larsenin syndroomassa tämä vaiva on muistaakseni 20 % potilaista, ja minä olen selvästi ollut tuossa arvonnassa paikalla. Muuten nämä lienevät lähinnä reuman tai onnettomuuden seurauksena tulleita ongelmia. Harvinaisuudesta seuraa se, ettei kokemuksia ole paljoa löydettävissä. Aina välillä vuosien varrella joku/jotkut on yrittänyt aloittaa keskustelua, mutta eipä noihin ole juuri vastauksia sadellut. Kaularankaleikkauksesta sinällään löytyy muiden välien osalta ihan hyvin kokemuksia, mutta ei siis tästä ylimmästä, joka on rakenteeltaan erilainen muihin verrattuna.

Niinpä minäkin päädyin englanninkielisiin keskusteluihin. Mielenkiintoista oli törmätä samanlaisiin ajatuskuvioihin, joita olen itsekin käynyt läpi. Monen muunkin on tuntunut olevan vaikea käsittää, että joku vaiva on ollut olemassa koko elämän, ja sitten (usein) sattumalöydöksen jälkeen sen hoitamista pidetään tarpeellisena. Moni ajattelee ainakin hetken, että pitäisikö vain antaa luonnon ottaa kurssinsa. Näin varsinkin jos oireita ei ole tai ne on vähäisiä. Tämähän on tyypillisesti varsin oireeton vaiva, mutta jos vaikeita oireita tulee niin sitten voi olla myöhäistä. Viime yönä kun kivut oli taas valloillaan, niin ajattelin, että tuleva leikkaus on oikeasti riskinsä arvoinen. Joudun olemaan ja nukkumaankin olkapäät vähän sijoiltaan, koska sen avulla saan vakautettua kaularangan. Luonto on opettanut keinoja hallita ongelmaa, mutta toivon, että leikkaus tuo avun paitsi päänsärkyyn, niin ehkä se auttaa vähentämään yläselkään ja olkapäihin kohdistuvaa kuormitusta.

Ehkä merkillisintä on keskusteluissa kirjoittajasta riippumatta toistunut kertomus siitä miten paljon elämä on leikkauksen jälkeen muuttunut - eikä siis hyvään suuntaan. Oikeastaan kaikki sanoo, ettei elämä ole entisellään ja aika moni ilmoitti myös katuvansa leikkaukseen suostumista. Tästä päästään varmasti takaisin tuohon vähäoireisuuteen. Jos on vähän oireita, niin totta kai lisää rajoitteita tuova leikkaus heikentää elämänlaatua. Siinä menossa voi suhteellisuuden taju hämärtyä. Sen sijaan jos olet kovissa kivuissa ennen jotain leikkausta, ja voit ehkä leikkauksen jälkeen julistaa, että kivut jäivät leikkauspöydälle, niin onhan se aivan erilainen lähtökohta. Minkään muun leikkauksen osalta en ole törmännyt näin yksipuolisesti negatiiviseen painottuvaan keskusteluun, mutta on huomattava, että kokemuksia löytyy niukasti.

Joku huomautti, että onnistuneet tapaukset elävät elämäänsä onnellisena eteenpäin eivätkä kirjoita nettiin. Tämä on varmaan osittain totta, mutta jos lukee kokemuksia vaikka polven tekonivelleikkauksesta, niin kyllä siellä niitä onnistuneitakin tapauksia esiintyy. Tuohon elämän muutokseen uskon kyllä. Pään liikkeiden puutteellisuuteen on vaikea valmistautua eikä ihminen useinkaan huomaa kuinka paljon liikkeitä tarvitaan arjessa kaiken aikaa. Ennen tavallinen asia ei ehkä olekaan enää helppoa ja yksinkertaista. Tai ainakin se vaatii uusien toimintamallien opettelua, ja sehän ei tunnetusti ole meille ihmiselle se kaikkein mieluisin tapa toimia.

Ystävänä taisto

On tarmoa, sisua ja taistoa. Näyttää siltä, että minulla on useampia tovereita tarvittaessa vierellä kulkemassa. Niiden huonona puolena on se, että ne ovat aika hallitsemattomia, jopa villeiksi voisi niitä kutsua. Tulevat ja menevät miten tahtovat. Tällä hetkellä välit ovat poikki sekä tarmoon että sisuun, mutta taiston kanssa viritellään yhteistyötä uuden vuoden kunniaksi. Nyt on sitten tuo odotettu ja vähän pelättykin tammikuu. Kaularankaleikkaus lähestyy. Ennen leikkausta pitää varmistaa leikkauskelpoisuus ainakin verikokeen muodossa. Se otettiin tänään omassa terveyskeskuksessa, joten ei onneksi tarvinnut tuon vuoksi ajaa kauemmas. Jos haluaa uskoa hyviin enteisiin, niin ehkä veren iloinen juoksu purtiloihin yhdellä pistolla on sellainen. Se kun on yleensä aina ollut ennemmin tipan tiristystä. Myös pre-operatiivinen käynti on vielä edessä, mutta aika kuuluu nyt nopeasti.

Kelaan sain lopulta yhteyden, ja kyselin leikkauksen vaikutusta kuntoutuksiin. Maksusitoumukselle ei herunut päivääkään lisäaikaa, mutta voin mennä viimeiselle kuntoutuspätkälle, jos "olet siinä kunnosssa". Se on siis käytettävä ennen helmikuun loppua. Muutamankin viikon lisäaika olisi varmasti oleellisesti edistänyt toipumistani, mutta helmikuun loppu tulee turhan nopeasti. Ei kuntoutuksesta siinä vaiheessa voi kovin paljon irti saada. Harmittaa, sillä asiat jäi kesken. Palautteet, tavoitteet ja muut. Mietin, että pitäsikö sinne kuitenkin mennä ja tehdä sen minkä pystyy. Matka voi olla vaivalloinen. No täytyy katsoa miltä tilanne näyttää leikkauksen jälkeen. Sanoivat Kelassa vielä, että jos kuntoutustarve kuitenkin jatkuu niin voin hakea uutta kuntoutusta Kelan hyväksymältä palveluntarjoajalta. Avokuntoutuksen järjestelyihin ja määriin leikkaus ei vaikuta.

Ennen leikkausta on sovittuna vielä useampi allasterapia. Näin ne saadaan tämän kauden osalta kaikki käytettyä. Maaliskuulla alkaa sitten uudet käyntikerrat taas pyöriä, mutta ainakin sellainen reilun kuukauden tauko tulee kuntoutukseen. Ilman leikkausta olisivat käynnit loppuneet kesken, mutta nyt tuo tauko on ihan paikallaan. Kulkeminenkin on varmasti leikkauksen jälkeen hankalaa - varsinkin jos autolla ajo ei onnistu. Jossain yleisohjeessa luki, että autoa saa ajaa sitten kun pää kääntyy taas normaalisti, mutta käsitykseni mukaan olen menettämässä osan pään liikkeistä loppuelämäksi, joten mitenköhän mahtaa tuon ajamisen kanssa käydä. Sen menetys olisi iso takaisku, joka merkittävästi vaikeuttaisi itsenäistä selviytymistäni. Vaan kysyinhän minä siitä silloin keväällä neurokirurgilta eikä tässä sellaista uhkaa pitäisi olla, mutta tuota päänkäännön normalisoitumista ei voine tässä tapauksessa ajokyvyn mittarina käyttää.

Yritän ajatella, että kaikki selviää aikanaan. Ja ihan varmasti selviääkin, mutta ei aina sillä tavalla kuin minä haluaisin. Sehän se tässä on se ongelma. Joka tapauksessa vuosi on nyt vaihtunut. Onko tästä sitten tulossa minulle edeltäjäänsä parempi, niin rohkenen hieman epäillä. Erilainen siitä luultavasti ainakin tulee, ja jotenkin 2018 miellyttää silmää lukunakin enemmän. Onhan siinä maaginen kahdeksikko. Ikuisuus. Alkuvuodesta tarvitaan ainakin taistoa ja ehkä sisunkin olisi hyvä näyttäytyä. Tarmoa ei varmaan tarvita moneen kuukauteen, mutta toivottavasti senkin aika tulee vielä. Nyt tavoitteena on selviytyä ensin leikkaukseen ongelmitta ja sitten selvitä leikkauksesta. Sen enempää suunnitelmia en jaksa tehdä tässä vaiheessa.