Nousta ja lähteä

Puhelimen herätys käynnistyy aivan liian aikaisin suurimmalta osalta valvotun yön jälkeen. Sätkähdän merkillisesti, polvi vääntyy kipeästi ja kopsahtaa lopulta vielä seinään. Siitä kuuluu perin outo kumahdus kun titaanipolvi tapaa voimallisesti betoniseinän. Niin hyviä aloituksia päivälle nämä. Haparoin puhelimen käteeni ja tuijotan sitä ymmärtämättä että miten se raakkine hiljenee. Ensimmäisenä ajatuksena mieleeni tulee, että en halua mennä leikkaukseen. Nopeasti pää selkiytyy sen verran, että muistan ettei tässä herätyksessä ole vielä kyse leikkauksesta vaan siitä, että on aika nousta ja lähteä altaalle. Se tuntui kovin helpottavalta vaihtoehdolta. Tämän sattumuksen aikaan leikkaukseen oli aikaa tasan viikko. Minua ei jännitä enkä muutenkaan ole vastahankainen leikkausta kohtaan. Silti mietin, että oliko tuo varhainen tiedostamaton hetki oikea totuus.

Huomenna aamulla kello(t) oikeasti soittaa sen merkiksi, että on aika nousta ja lähteä leikkaukseen. Saapa nähdä millaisissa tunnelmissa lähtö tapahtuu. Vaatimuksena on, että iltasuihkun lisäksi on vielä aamullakin käytävä suihkussa. Olin ajatellut unohtaa tuon lukemani ohjeen, koska en mielestäni ehdi pahasti likaantua muutamassa tunnissa, mutta kun sama toistettiin pre-opissa, niin täytyyhän sitä sitten noudattaa. Hyljeksin moista ponnistusta jo ennalta. Se vaatii huomattavan aikalisän aamutoimiin ja varhaisen herätyksen, sillä sairaalassa pitäisi olla jo seitsemältä ja täältä on sinne oma matkansa. Saattaa unet jäädä muutenkin vähiin. Toisaalta onhan minulla aikaa nukkua leikkauksen aikana. Nukutusta enemmän tykkäisin puudutuksesta, mutta se ei tietysti tässä tapauksessa ole mahdollista. Se on hyvin häiritsevä tunne, että yhdellä hetkellä olet hyvävoimaisena tajuissasi ja sitten havahdut kuin sekuntia myöhemmin muuttuneeseen todellisuuteen. Muutos on epämukavan nopea.

Tämän edeltävän viikon aikana olen tehnyt sellaisia pikkuhommia, joista en usko seuraavina aikoina selviytyväni. Nähtäväksi jää miten paljon ulkopuolista apua tarvitsen, mutta olen ainakin yrittänyt valmistautua. Kahvi- ja leipävarastot on täytetty. Myös viime kesän marjasato odottaa syöjäänsä. Lisäksi olen jo pidempään valmistanut ruoka-annoksia pakkaseen, sillä leikkauksen tuomista rajoitteista riippumatta muistan uupumuksen, joka ei todellakaan innosta noihin hommiin. Viikolla kävin myös vielä pari kertaa allasterapiassa - ne on nyt kaikki käytetty, joten kuntoutukset lähtevät tauolle. Normaalia enemmän olen joutunut myös lepäämään, sillä päänsärky häiriköi (ja muistuttaa samalla, että leikkaus on varsin tarpeellinen). Tulehduskipulääkkeiden käyttö ei ole ollut suotavaa niiden lisäämän vuotoriskin tähden enää näin lähellä leikkausta, joten nupille ei ole ollut muita keinoja kuin lepo, lämpö ja rentoutusharjoitukset. Eivätkä ne oikein riitä.

Olen viihdyttänyt itseäni katsomalla Youtube-videoita kaularangasta. En pelkästään leikkauksesta, vaan sen toiminnasta ylipäätään. Katsoin myös c1-c2 fuusioon liittyviä pätkiä. Löysin yhden hienon animaation ruuvifiksaatiosta. Ajattelin, että onpas nätti ja siisti homma. Sinne menevät ruuvit yksi toisensa jälkeen ja sitten viritetään tangot ruuvien välille ja valmista tulee. Animaation jälkeen katsoin jotain vähemmän nättiä videokuvaa ruuvien laitosta käytännössä. En tohdi edes kertoa mitä ajattelin tuokiosta intialaisprofessorin seurassa. Totean vain, että minun ei olisi ehkä kannattanut katsoa sitä pätkää, mutta kaikesta huolimatta olen vieläkin yllättävän rennoin mielin eikä huominen jännitä. Aamulla asian laita lienee jo toisin, mutta palataan näissä merkeissä sitten kun kuntoni sen sallii.