perjantai 26. tammikuuta 2018

Kaularankaleikkaus

Tuossa muutama päivä sitten julkaisin lyhyen postauksen, joten tiedät minun selvinneen leikkauksesta ilman komplikaatioita. Neurokirurgi fuusioi nikamat ja nyt on minun vuoroni tehdä kaikkeni sen eteen, että nikamat pysyvät kaularangassa juuri siinä asennossa johon ne on asemoitu. Ymmärsin niin, että reilusti sijoiltaan ollut c1 ja c2 väli näytti sellaiselta myös käytännössä eli tilanne vastasi kuvantamislöydöksiä. Tuo asentovirhe saatiin korjatuksi ja luutumisen myötä instabiliteettia ei siinä enää esiinny. Tilanpuutteen vuoksi kiinnitys laitettiin c3:een, ja c2:een laitettiin vain jonkinlainen koukku. Koukkuratkaisu on tässä vaiheessa vielä epävarmempi ja se helposti "kaivautuu" ja lähtee luutumaan väärin. Niinpä minä sain ainakin seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi seurakseni kovakaulurin. Sitä ei sovi ottaa pois edes suihkussa.

Palataan kuitenkin vielä alkuun eli leikkauspäivään. Jännitys pysyi poissa niin kauan, että Tyksin T-sairaala osui näkökenttääni taksin ikkunasta. Silloin ruumis alkoi täristä holtittomasti. Kello oli vielä varttia vaille, joten istuin tyyntymään aulaan. Katselin muina naisina säätietoja, vaikka ihan varmasti ei kiinnostanut. Hölmö harhautus kuitenkin toimi ja saavuin osastolle vain hieman säikkynä. Petipaikan sai onneksi jo ennen leikkausta, joten alkuhaastattelun ja verikokeen jälkeen puin leikkausasun ja ehdin vähän levähtää. Neurokirurgi poikkesi paikalla. Minulla ei ollut muuta kysyttävää kun, että auttaako se (leikkaus)? Sitä tässä yritetään - eikös ne kivut ole olleet hankalia? Niinpä niin, kivut on olleet hankalia ja leikkauksesta tulee toivottavasti apua, mutta se selviää vasta myöhemmin.

Vuoroni oli heti yhdeksältä. Tällä kerralla (nyt kun olisin ollut siihen täysin kykenevä) leikkuriin ei tarvinnutkaan itse kävellä. Se on hieman huvittavaa, sillä polvileikkaukseen raahaduin kahden sijoiltaan olevan polven kanssa ja kipeillä käsillä kepeillä vaivalloisesti köpötellen. Nyt siis hyvävoimaisena pedillä pötkötellen. Jo alkuvalmisteluiden aikana minulle kysyttiin paikka teho-osastolta, joten asia ei tullut yllätyksenä. Sen lisäksi kerrottiin, että intubaatioputki otetaan pois vasta sitten kun olen hereillä. Vaikka tiesin sen, niin silti tunne oli herätessä paniikinomainen. Se oli jotain ylimääräistä ja ainakin tuntui, että kauan kesti ennen kun ottivat putken pois. Myös tukikauluri oli viritetty paikoilleen eikä se ainakaan ahdistusta vähentänyt.

Ensimmäinen yö meni kitumalla niin kuin olettaa sopii. Minua pidettiin hyvissä lääkkeissä, mutta silti kipu ja pahoinvointi puskivat välillä pintaan. Puolivälissä yötä koin taas minulle riittää -hetken. Ajattelin, etten kestä enempää ja pyrin sumein aivoin yrittämään ottaa hatkat. Siinä tilanteessa kokemus auttoi, sillä muistin saman jumin tunteen aiemmista leikkauksista. Tiesin, että ensimmäinen yö on ylitettävissä. Lopulta sain jotain rauhoittavaa lääkettä. En pelkästään levottomuuden tähden vaan siksi, että se vähensi tarvetta antaa minulle kipulääkkeitä, joita en pahoinvoinnin takia kestänyt.

Herätessä havaitsin, että minuun oli yhdistetty iso joukko letkuja. Tietysti tavanomaiset sydänvalvontapiuhat ja virtsakatetri. Päästäni puski ulos dreeniletku (näkyy oheisessa kuvassa). Käsiini oli laitettu kolme kanyylia, joista yksi oli näppärä valtimokanyyli. Sen kautta saatiin mitattua verenpaine, ja otettua verinäytteet pistämättä. Sormessa nökötti tietysti hapetusmittari. Melko nopeasti pääsin onneksi eroon happimaskeista, mutta kyllä silti tuli johdotettu olo. Siitä asemasta ei niin vaan lähdetä, vaikka tahtotilaa olisikin. Noissa tilanteissa ihminen on täysin muiden varassa. Silti jopa noin armottomassa tilassa avun pyytäminen tuntuu yllättävän vaikealta. On pakko pyytää apua asennonvaihtoon ja aiheuttaa toisille vaivaa, vaikka tietää, ettei pysty uudessakaan asennossa kauan olemaan. Ei niin että minulla mitään valitettavaa tuolla saamastani hoidosta olisi.

Edelleen olen sairaalassa, mutta kotiutus lähestyy. Ensimmäisinä päivinä kivut oli ankaria eikä sopivaa asentoa tahdo vieläkään löytyä. Nyt kivut on kuitenkin jo paremmin hallinnassa, kun sopivat lääkkeet on löytynyt. Osa ei vaan ole saatavisssa kotiin, joten aikaa on kulunut. Nyt tuntuisi, että pahin vaihe on takana. Lisäksi viivästystä kotiutukseen on aiheutaneet lievät tuntemukset keuhkoputken seudulla ja lievä hengenahdistus kävellessä. Tulin noista ohimennen maininneeksi. Se aiheutti tapahtumaketjun, jota en tullut ajatelleeksi. Ennen kuin huomasinkaan niin minut kärrättiin keukokuvaan, ja vaikka siinä ei näkynyt mitään poikkeavaa, niin silti seuraavana päivänä otettiin vielä keuhkojen ct-kuva varjoaineella ja aloitetiin napapiikit. Tänään illalla labra tulee vielä ottamaan ilmeisesti verinäytteen tähän liittyen, mutta josko tämä episodi sitten olisi taakse jäänyttä elämää, sillä kotiinmeno kangastaa jo mielessä.

Vasta kotona pystyy näkemään todellisen tason tilanteelle. Autoilu meni toistaiseksi kieltoon, sillä kaikki pään kierrot ja taivuttelut on kieltolistalla jälkitarkastukseen saakka. Kauluri nämä liikkeet tehokkaasti estääkin. Makuulla kaulurin voi ottaa pois, jos pää pysyy suorassa suhteessa vartaloon nähden. Lisäksi se pitää pukea takaisin ennen ylösnousua. Olen todennut tämän mahdottomaksi. En saa hamuiltua ja asennettua kauluria ilman päännostoa. Saati sitten, että unessa muistaisin miettiä pään suhdetta vartaloon, sillä nukun aina melkoiselle mutkalle taipuneena. Niinpä kauluri pitää seuraa myös öisin, mutta hereillä ollessa avaan sen toki makuulla ollessa.

Pahoittelen kirjoitusvirheitä, sillä mitään oikolukuohjelmaa ei nyt ole saatavilla ja näkö temppuilee vähän normaalia enemmän jostain syystä.

2 kommenttia:

  1. Heippa!
    On siinä flikkaa viety, ei sitä tavallinen ymmärrä kun ei ole letkuihin joutunut mitä kokemus on fyysisesti ja puhumattakaan pääkopan tuntemuksista! Hienoa, että pystyt kuitenkin asennoitumaan hyvin ja näet muutaman päivän taistelun jälkeen valoa elämässä. Kivut ovat varmaan välillä järkyttäviä, mutta luottamalla lääkärien ja hoitajien ammattitaitoon uskaltaa toipumisen jälkeen uskoa parempaan arkeen! Hyviä vointeja kevään virkistykset valon muodossa varmaan piristää lähikuukausina! Temppiä mukana eletään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa! Kiitos paljon kommentista ja myötäelosta. Kevättä ja valoa odotellessa. Pelkkä ajatus niistä antaa voimia. Uskon ja toivon, että silloin myös tilanne on valoisampi kuin miltä se tänä aamuna näyttää.

      Poista