Kaksi viikkoa leikkauksesta

Leikkauksesta tulee tänään kuluneeksi kaksi viikkoa. Tänään poistettiin hakaset. Ihan hyvältä näyttää, kunhan ei vaan arpi lähde leviämään. Olokin on heti mukavampi. Ilmeisesti kauluri painoi hakasiin ja aiheutti kiristelyä. Tässä vaiheessa kipulääkkeistä vieroittautumista pidetään kai jo toivottavana. Tosiasiassa matka edessä on vielä pitkä, mutta uskon pahimman olevan kipujen osalta takana. Vielä lauantaina oli erittäin vaikea kipupäivä ja tänään eilistä huonompi, joten vielä ei ole aika luopua lääkkeistä. Lääkäriltä pyysin lupaa muokata lääkitystä järkevämpään suuntaan, sillä erityisesti yöt on vaikeita ja nukkuminen kivuliasta. Lupaa ei myönnetty, mutta tein silti niin kuin parhaaksi katsoin, sillä lääkityksen kokonaismäärä ei muuttunut. Nyt se vastaa myös tuon pitkävaikutteisen lääkkeen ohjeiden mukaista annostelurytmiä.

Sain oman pääni pitämisestä selvää apua ja kivut hallintaan. Pari yötä sen jälkeen on sujunut merkittävästi paremmin ja tarvittaessa otettavia kipulääkkeitä on kulunut vähemmän. Nukkumiseen panostaminen on toipilasaikana tärkeää, sillä se antaa voimavaroja kestää seuraavan päivän kipuja ja rajoitteita. Rajoitteiden kestämisen osalta uskon pahimman olevan vielä edessä, sillä päivä päivältä minulle on selvinnyt miten vaikeita kaikki arkiaskareet tiskauksesta ja pyykinpesusta lähtien on suorittaa kaulurin kanssa. Itse asiassa minun on vaikea saada laitettua edes likapyykkiä pyykkikoriin tai roskaa roskikseen. Kivut päässä ja niskassa lisääntyvät heti kaikesta liikkeestä. Kömpelöistä käsistä lääkkeet tippuvat lattialle enkä saa niitä sieltä ylös, sillä apupihdit ei toimi niin pieniin kohteisiin. Välillä puskee tuskan hiki otsalle kun epäonnistumiset ja rajoitteet suututtavat niin paljon.

Kaatua ei saa.

Rajoitteiden lyhyt, mutta toisaalta kuitenkin pitkä kesto muodostuu ongelmaksi. Eli mitään muuta apua kuin lähipiirin tuottamaa ei ole mahdollisuus saada. Se on heille vaivalloinen urakka, koska he eivät palvelusväkeä vaan heillä on oma elämä elettävänä. Vaikka kiputilanteeni paranisi ja uupumus väistyisi, niin kuin oletettavaa on, niin rajoitukset liikkumisessa ja kauluri pysyvät vähintään tuohon reilun kolmen kuukauden kohdalla olevaan jälkitarkastukseen saakka. Se tarkoittaa sitä, että siihen saakka tarvitsen merkittävän paljon apua kaikkeen arjen pyörittämiseen. Luulen, että tämä kotinurkissa pyöriminenkin alkaa aika nopeasti tympiä, sillä olen tottunut varsin pienellä impulssiherkkyydellä ottamaan auton paikaltaan ja huristelemaan sinne minne on mieli tehnyt. Nykytilanne sen sijaan vaatii suunnitelmallisuutta ja/tai avun pyytämistä. Toisin sanoen itsenäisyyden menetystä ja toisten aikatauluihin sopeutumista.

Vaan ei tässä nyt pelkkiä huonoja hetkiä ole ollut. Eilen sunnuntaina oli hieno, aurinkoinen pakkaspäivä - ehkä tämän seudun tähän saakka hienoin talvipäivä. Tunsin ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen olevani sen verran voimissani, että pieni kävelylenkki tuli kyseeseen. Yksin en vielä uskaltautunut ulkoilemaan, mutta onneksi seuraa järjestyi. Sitä järjestynee jatkossakin sillä myös eräs naapuri tarjoutui lähtemään kanssani ulkoilemaan tällä viikolla. Toinen naapuri oli puolestaan lähdössä kauppaan ja tuli ystävällisesti kysymään, että voisiko tuoda minulle samalla jotain. Nämä ihmiset palauttavat minun uskoni hyvyyden olemassa oloon ja toisista huolehtimiseen.