Sillä riskillä lähdin matkaan, että kuntoutusjakso tulee pusertamaan minusta viimeisetkin voimat. Kelasta kysyin alkuvuodesta tälle viimeiselle jaksolle lykkäystä, mutta sitä ei millään suostuttu myöntämään, vaikka olisin varmasti hyötynyt tästä paljon enemmän myöhemmässä vaiheessa toipumista. Sanottiin kuitenkin, että voin mennä kuntoutusjaksolle, jos olen "siinä kunnossa". No, katsoin olevani jossain kunnossa. Myöhempi tarkastelu tulee näyttämään mitä tästä ja minusta jää jäljelle. Parhaassa tapauksessa tämä virkistää, sillä viimeisen viikon aikana olen ollut pätkistä koottuna hereillä vain n. 8 tuntia päivässä. Olen ollut niin käsittämättömän uupunut. Tänne minä en kuitenkaan tullut lepäämään, vaan aion olla ohjelmassa täysillä mukana ja tehdä sen minkä pystyn, mutta mukana ovat myös monet aikaisemmasta poikkeavat rajoitukset. Sain sovittua tämän viimeisen pätkän viimeiseen mahdolliseen kohtaan maksusitoumuksen voimassaoloaikana.
Ensimmäinen päivä on nyt takana. Rahtuakaan ei ole energiaa jäljellä. Olen niin väsynyt ja kipeä, että nukkumista ei voi vielä edes yrittää. Olen lääkinnyt itseäni, ja yrittänyt sitten maata hiljaa paikallaan odottamassa edes jotain helpotusta ja toivomassa parasta. Kaikki ei varmasti lähdekään, mutta jos edes sen verran, että onnistuisin nukkumaan, niin huomenna on varmasti parempi päivä. Matka tänne on ollut rasittava paremmassakin kunnossa. Nyt se oli sanalla sanoen hirveä. Jokainen tärähdys tiessä oli yhtä kuin kipu niskassa. Olin varautunut tankkaamaan kipulääkkeitä ja lihasrelaksantteja kesken matkan, mutta huono olo ei antanut myötä edes siihen. Näytin kai vähän surkealta kun taksikuskikin ehdotti jaloittelua kesken matkan ja totesi määränpäässä, että taidat olla nyt aika kipeä. En suostunut taukoihin sillä ajattelin, että äkkiä vaan perille, lääkekuormaan ja sitten hetki lepoa.
Päivän ohjelmassa osallistuin yksilöaikojen lisäksi kuntosaliryhmään. Poljin kuntopyörää ja tein kaikki liikkeet lähes ilman vastusta, mutta olipa silti hienoa päästä tekemään edes jotain. Mitään niskaan kohdistuvaa en tietenkään tehnyt. Yllättävän huonoon kuntoon sitä noinkin lyhyessä ajassa ehtii, sillä yhtään enempää en olisi pystynyt edes jaloilla tekemään. En usko, että olen vielä valmis ottamaan kuntosalia kotona harjoitusohjelmaan. Kuntosalin jälkeen oli rentoutusta, jossa joka kerta silmiä sulkiessa maailma heitti niin iloisesti täysympyrän, että väkisin tuli mieleen, että onko varovaisuudesta huolimatta tullut tehtyä liikaa. Myöhemmin oli vielä yksilöaikana allasta. Harjoitus pidettiin lyhyenä, ja muutenkin hyvin varovaisena ja tuntemuksia kuulostelevana. Kauluri oli tietysti sielläkin yllä. Hetkeksi siitä tuli päivän paras olo, mutta se lento ei kauas kestänyt. Haava tarkastettiin ennen allasta ja suojattiin varmuudeksi, vaikka se ihan hyvältä näyttikin.
Päivä toi esiin myös yhden kaulurin kiusallisista haittapuolista. Julkinen syöminen on jotain mitä minun ei tällä hetkellä ole mukava harjoittaa. Kauluri rajoittaa suun aukeamista ja kun siihen yhdistetään sekä niskan liikkeen rajoittuminen että heikonlaisesti tähtäävä käsi, niin puolet ruoasta on jossain muualla kuin kohteessa. Se ei tosiaan ole pöytäseurueelle mitään viehättävää katsottavaa. Leukalappuhan (eli paperitupas tungettuna kaulurin reunukseen) on ilman muuta laitettava, sillä muuten on kaulurinpehmikkeissä päivän ruokalista. Ei tästä ole ollut paljon haittaa kun syö rauhassa yksikseen, mutta en ajatellutkaan tätä reissua tältä kannalta, vaikka muuten olin jo aiemmin tullut siihen tulokseen, että ulkona syöminen on syytä pitää pois ohjelmasta niin kauan kun kaulurihoito jatkuu. Eipä silti, olen minä ehtinyt tätä kirota yhden jos toisenkin kerran - myös yksin syödessä. Erityisesti aamupuuron päätyminen sivusuun harmittaa. Se on päivän tärkein ateria, josta en halua menettää edes lusikan puolikasta saati sitten puolta lusikallista joka kuormasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti