En ole isommin perehtynyt aiheeseen, mutta silmiini on nettiä selatessa ja jostain keskusteluohjelmasta sattunut aihe terveydenhoidon resursseista ja siitä miten potilaita joudutaan tulevaisuudessa priorisoimaan. En aio ottaa kantaa kenenkään muun tilanteeseen, mutta omaan sairauteeni voin sitä peilata. Vuosien varrella olen miettinyt tätä asiaa usein, ja todennut että arvottamalla ihmisiä tällä tavoin joutuu nopeasti heikoille jäille. Viime vuosina olen saanut itseni uskomaan, että minullekin kuuluu hyvä hoito, mutta nyt kun aihe on sattunut silmiini, niin nousee pintaan epämääräinen syyllisyyden tunne. Syyllisyys siitä, että olen terveyspalveluiden suurkuluttaja. Yhteisten varojen tuhlaaja.
Minulle on ollut suuri elämänlaadullinen merkitys tehdyillä leikkauksilla. Tärkeimpinä polvien ja lonkkien leikkaukset, jotka niin ilmiselvästi paransivat lopulta toimintakykyäni. Ne nostivat minut jaloilleni vaiheessa, jossa toinen vaihtoehto oli luopua kokonaan kävelystä. Ilman leikkauksia olisin tarvinnut paljon nykyistä enemmän ulkopuolista apua arkeeni. Olen niihin leikkauksiin todella tyytyväinen, vaikka ongelmilta ei vältytty. Voidaan ehkä sanoa, että leikkaukset tuovat jo nyt säästöä myös yhteiskunnalle vähemmällä tuentarpeella. Kokonaiskustannusten kattamisen kanssa on toinen juttu. Näin siis yhteiskunnassa joka pyrkii huolehtimaan myös heikoista. Se ei ole itsestäänselvyys.
Ihmisen inhimillisyys saa huolehtimaan myös heikommasta. Kysymys lienee osittain myös kulttuurisesta tekijästä. Tuottavuuden näkökulmasta se ei ole ollenkaan järkevää, mutta yksilön kannalta ja tunteen puolesta ihailtavaa. Esimerkiksi minun tuottamani hyöty yhteiskunnalle on olematon. Rehellisesti sanottuna olen ollut ja tulen olemaan koko elämäni ajan pelkkä kuluerä, jolla ei ole mitään annettavaa. On siis vaikea perustella itselleni, että miksi olen täällä. Nämä pohdinnat ovat johtaneet minut mielialalääkkeiden käyttäjäksi. Tuntemani syyllisyys olemassaolosta. Sitä ei ollenkaan helpota yleinen keskustelu resursseista.
Nämä ajatukset kohdistuvat vain itseeni. En ehdota, että ihmisen tuottamasta hyödystä tehtäisiin ainoa peruste olemassaololle tai hoidon saamiselle. Ei, minun mielestäni erilaisuus on rikkaus ja elämä itsessään arvokas, jos se on sitä eläjälle itselleen. En silti itse haluaisi olla se erilainen, mutta se on minun osani. Sen kanssa on elettävä kun muuta vaihtoehtoa ei ole koskaan ollut. Jos kuitenkin aktiiviseen hoidon priorisointiin joudutaan, niin pitäisi samassa paketissa hyväksyä hoidotta jätetyn oikeus arvokkaaseen elämään tai kuolemaan. Näitä osia ovat ainakin kivunhoito ja saattohoito. Molemmissa on vielä tekemistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti