sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Ajatuksia liikuntavammaisuudesta

Liikuntavamman vaikutus elämään riippuu paitsi vamman vaikeusasteesta myös henkisistä valmiuksista hyväksyä oma poikkeavuutensa. Epäilemättä toiset ovat ihan sinut asian kanssa, ja pärjäävät mainiosti, mutta itse olen aina vihannut kaikkea siihen omalta kohdaltani liittyvää. Vihannut omaa peilikuvaani, jopa siinä määrin, että olen ihan viime aikoihin asti välttänyt katsomasta itseäni liikkeessä. Vähän niin kuin varjoaan pelkäisi. Siinäkin on eroa että onko liikuntavammainen syntymästä asti vai jonkun myöhemmän tapahtuman seurauksena. Äkillisiin muutoksiin on oletettavasti vaikeampi sopeutua.

Minulla sopeutumisaika on ollut elämänmittainen ja silti vieläkin vähän kesken. Olen aina halunnut sulautua seinäpaperiin. Ja kun sellaista haluaa, niin käytös muuttuu helposti vetäytyväksi. Joskus sitä voi tosiaan fyysisten rajoitteiden lisäksi tuottaa itse itselleen lisärajoitteita käyttäytymällä oudosti. Sosiaaliset tilanteet ovat kuitenkin melko tarkkaan normitettuja ja erilainen käytös huomataan heti. On helppo sanoa, että tee niin kuin muut, mutta sen toteuttaminen ei ole aina niin yksinkertaista, jos omanarvontunto on murskaantunut vaikka kiusaamisen tai ihan vaan erilaisuuden seurauksena.

Itselleni kiusaaminen ei ole koskaan ollut iso ongelma, mutta onhan sitä ollut. Se on pieninäkin annoksina vaikuttanut siihen millaisena itseni näen. Aiheuttanut alisuoriutumista, ja vakavaa uskonpuutetta itseeni. Mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä helpompaa minun on hyväksyä (sietää) itseni juuri tällaisena. Retkahduksia tulee vielä - ja on tietysti huono juttu jos sellainen uskonpuutehetki sattuu vaikka työhaastattelussa.

Totta kai liikuntavamma tuo mukanaan fyysiset rajoitukset. On asioita joita et edes parhaalla tahdollakaan pysty tekemään. Jos et pysty kävelemään, niin maratonin juokseminenkin on mahdotonta, ja niin poispäin. Toisaalta ihmisellä, jonka mahdollisuudet liikkumiseen on rajoitettuja, on ehkä enemmän aikaa mietiskellä omiaan, ja sitten sitä joko tulee hulluksi omien ajatustensa kanssa tai oppii tuntemaan itsensä ehkä keskimääräistä paremmin.

Ajattelen, että erilaisuuden kanssa pärjääminen vaatii tietynlaista vahvuutta ja sitkeyttä jo siihen että elämä ylipäätään jatkuu. Niinäkin vaikeina kaikki-on-minua-vastaan -päivinä, jolloin haluaisi vain luovuttaa, on löydettävä uskoa siihen ettei ole vain yhtä ainoaa oikeaa tapaa elää.

Omalta kohdaltani jo tämän blogin kirjoittaminen osoittaa uudenlaista asennetta. Olen hyvin yksityinen ihminen, enkä olisi vielä vähän aikaa sitten uskonut, että levitän itse tarinani julkisesti luettavaksi (riippumatta siitä kuinka moni tämän oikeasti näkee). Nähtävissä se kuitenkin on, ja antaa uskoa siihen, että sosiaalisesta tai henkisestä poterostaan voi vielä kammeta itsensä ylös.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti